Kritiikki: Katse lapsuuteen

Sydäntasku
Jouni Teittinen
Poesia, 2019

Olemme lapsuutemme tuotoksia, enemmän tai vähemmän. Tuo meitä ihmisinä muovannut ja jossain määrin yhä muovaava aika näyttäytyy muistoissamme kuitenkin vain hämärinä välähdyksinä, tapahtumaketjusta irti pudonneina lenkkeinä. Miksi? Onko syynä vain kaukaisten muistojen vääjäämätön hapertuminen? Silkka kyvyttömyytemme palata menneeseen?

Jouni Teittisen esikoisrunoteos Sydäntasku, joka toi hänelle tämän vuoden Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, esittää toisenlaisen vastauksen: lapsuus tuntuu häilyvältä nyt, sillä se oli häilyvä jo silloin, lapsena.

Sydäntasku on ennen kaikkea teos juuri lapsuudesta ja sen uudelleenrakentumisesta muistoissa. Palkintolautakunta perusteli valintaansa teoksen kyvyllä rakentaa lapsuuden ja aikuisuuden välille kehikko, johon ”kuka tahansa voi ripustaa mitä vain”, sekä teoksen raikkaalla ja vilpittömällä tyylillä (Helsingin Sanomat 15.11.2019). Näihin kommentteihin on helppo yhtyä.

Teoksessaan Teittinen esittää lapsuuden monellakin tapaa ajelehtivuuden aikana. Lapsi ei vielä hallitse omaa ympäristöään tai suhdettaan siihen, vaan liikkuu tilasta ja hetkestä toiseen toisten vanavedessä, toisten ehdoilla. Kun esimerkiksi järjestetään juhlat ja saapuu vieraita, lapsi huomaa, kuinka ”aivan kuin sohva olisi liikahtanut paikaltaan / ja reunassa ylimääräinen tuoli”. Ja juhlien jälkeen, kun nukahtaa sohvalle, ”kantaa joku sänkyyn. // Aina kun heräät, on jokin kantanut. / On aikaista sanoa muuta”.

Muistan omasta lapsuudestani tuon epämääräisen ja vaikeasti sanallistuvan tunteen, kun huomasin olohuoneen järjestyksen muuttuneen. Vieraita varten sohva oli siirretty keskemmälle huonetta tai vain haettu lisää tuoleja pöydän ympärille. Tila, joka oli pysynyt lapsen näkökulmasta muuttumattomana vuosia, olikin yhtäkkiä avautunut joksikin lähes täysin uudeksi. Yhden huonekalun siirtäminen riitti tekemään huoneesta vieraan.

Sohvalle nukahtaminen ja kuitenkin aamulla omasta sängystä herääminen kiteyttää tämän lapsuuden ajelehtivuuden paremmin kuin tuskin mikään muu. Ei siis ihme, jos tuo aika jälkeenpäinkin näyttäytyy katkonaisena.

Palkintoraadin mukaan Sydäntasku myös osoittaa, että ”lapsuuden ainutkertainen ihme on sittenkin tavoitettavissa”. Tavoitettavissa kyllä, mutta uudelleenkoettavissa ei.

Tärkeitä motiiveja Sydäntaskussa ovat aikuisuuden suhde lapsuuteen ja se maailma, joka syntyy, kun aikuisena palaa lapsuuden kokemuksiin. Kun omaa lapsuuttaan elää uudelleen aikuisuuden perspektiivistä käsin, saavat menneet kokemukset väistämättä uusia merkityksiä ja ulottuvuuksia. Lapsuus tulee kyllästetyksi aikuisen elämänkokemuksella.

Teoksen puhuja tuntuukin sijaitsevan yhtä aikaa sekä lapsuudessa että aikuisuudessa: ”Kesän päättyessä suljettiin aurinko / muiden aurinkojen kanssa pussiin ja laskettiin mereen / ja äänesi särkyi pitkin sinua kuin heinikossa maannut lasi.” Kaksi ensimmäistä säettä voisivat olla suoraan lapsen suusta. Sitten yhden säkeenvaihdon aikana tunnelma muuttuu täysin, vaikka tyyli ja rekisteri pysyvät samana. Kolmas säe ei ole enää lapsen, vaan peräisin jostain myöhemmästä kokemuksesta. On kuin jotain purkautuisi puhujassa, työntyisi lähes väkivalloin sisään lapsuuden muutoin ehjään kuvaan.

Vaikka lapsi kulkeekin toisten ehdoilla, ajelehtien, ilman juuria hän ei ole. Nuo juuret vain kurottuvat häntä kohti tulevasta, aikuisuudesta, vetäen eteenpäin. ”Lapsuutesi ei ole sinun, mutta sinua se katsoo”. Lapsuus on olemista kohti aikuisuutta, kohti tulevaa minää – tuntematonta, mutta yhtä kaikki väistämätöntä.

Teittinen leikittelee teoksessaan taidokkaasti ajalla ja historialla. Lapsuus näyttäytyy äärettömien mahdollisuuksien alkupisteenä, jolla kuitenkin on ennalta määrätty tulevaisuus. Vasta aikuisena näkee, mitä kohti oli lapsena kulkemassa: lopulta ”jokin on hievahtanut kaiken eteen / niin kuin olisi aina kuulunut siihen”.

Aforistisessa ja ulkomuodoltaan proosallisessa ilmaisussaan Sydäntasku tuo mieleen erityisesti Kristian Blombergin teoksen Valokaaria (Poesia, 2015). Toisaalta ajoittaisessa nurinkurisuuden logiikassaan se muistuttaa myös Tuukka Pietarisen kokoelmaa Yksin ja toisin (WSOY, 2018). Vaille kiintopisteitä Teittisen esikoisteos ei siis jää. Samalla se onnistuu luomaan omaa ja uudenlaista poeettista tilaa, häilyvää ja epävarmuudessaan varmaa.

More Like This


Kategoriat


Kritiikki

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>