Essee: ”Yhtäkään salaisuutta ei tule olemaan” – Valistuksen dialektiikka Riina Katajavuoren teoksessa Maailma tuulenkaatama

Teoksessa Valistuksen dialektiikka kritisoidaan ”edistyvää ajattelua” ja tuodaan esille sen nurja puoli. Tässä esseessä Jussi Pentikäinen tarkastelee, miten saksalaisten filosofien Max Horkheimerin ja Theodor Adornon ajatukset heijastuvat Riina Katajavuoren kapteeni James Cookia käsittelevissä runoissa.

Maailma tuulenkaatama (WSOY, 2018) on runoilija ja proosakirjailija Riina Katajavuoren kahdeksas runokokoelma. Teos koostuu seitsemästä osiosta, joista toiseksi viimeinen erottuu selvästi joukosta. Tämä kuudes osio, ”Löytäjä saa pitää – Kapteeni James Cook”, matkaa kauas Katajavuoren runoissa usein esiintyvän Helsingin maisemista ja seuraa kapteeni Cookia tämän löytöretkille maailman ympäri. Osio koostuu sarjasta runoja, jotka omaavat yhteisen keskushahmon ja tätä kautta yhteisen teeman.

Runot liikkuvat vaivatta maailmankolkasta ja aikakaudesta toiseen, kuitenkin siten, että koko ajan niiden keskiössä on yksi punainen lanka, johtomotiivi, jonka kautta osiosta muodostuu ehjä kokonaisuus. Kyseessä on eräänlainen pienoiskokoelma, joka sellaisenaan kuuluu siihen uudemman suomalaisen runouden jatkumoon, jossa runokokoelmista pyritään muodostamaan yksi temaattinen kokonaisuus (esimerkkeinä mainittakoon vaikka Stina Saaren Änimling (Teos, 2018), Veera Antsalon Imago (Teos, 2018) ja Susinukke Kosolan Varisto (Omakustanne, 2018)).

Mikä on tämä edellä mainittu ”johtomotiivi”? Yksinkertaisinta olisi esittää, että osio käsittelee brittiläistä tutkimusmatkailijaa kapteeni James Cookia (1728–1779), joka toi muun muassa Australian ja Havaijin olemassaolon eurooppalaisten tietoisuuteen. Siten osion teemana olisi kapteeni Cookin elämä, mitä tahansa se pitääkään sisällään. Vastaus jäisi kuitenkin köykäiseksi, sillä monet sarjan runot eivät käsittele suoraan Cookin elämää tai edesottamuksia. Nostettakoon esimerkiksi heti ensimmäinen runo, jossa Katajavuori esittelee kapteenin seuraavin sanankääntein:

”Pitkällä purjehduksella vettä puhtaampi juoma

On rommi, rommin nimi on Cook ja sitä saa Lidlistä”

Jo tämän ensimmäisen maininnan myötä käy selväksi, kuinka Katajavuoren runoissa aikakaudet sulavat vaivattomasti yhteen. Cookin pitkästä purjehduksesta siirrytään suoraan nykyaikaan ja Lidliin. Kapteeni Cook toimii siten kiintopisteenä, jonka ympärille runot kasvavat. Kuin magneettisena vuorena, joka tarun mukaan repi vetovoimallaan naulat irti laivoista.

Useammatkin sarjan runoista sijoittuvat Cookin katsannosta tulevaisuuteen. Niissä pohditaan esimeriksi nyky-yhteiskunnan kulutustottumuksia, siten kuin ne näkyvät kapteenin omalla reviirillä, eli valtamerellä:

”Laiva on lastattu ja livumme vanavedessä, kuljemme vanhoja

Merireittejä. Pumpataan öljyä onkaloista ja kuskataan kalapuikkoa

Täältä tonne ja banaania sinne…”

Aikakausien vaihtelusta huolimatta juuri Katajavuoren runojen historiallisuus erottaa ne muista jo aiemmin nimeltä mainituista runoteoksista. Sen sijaan, että Katajavuori nostaisi sarjansa kantavaksi teemaksi Kosolan ”energian” kaltaisen abstraktin käsitteen tai Saaren merkityksen ja merkityksettömyyden rajalla leikkivän kielen, hän sijoittaa runonsa maan kamaralle ja käyttää pelkistettyä, paikoitellen asiallistakin kieltä.

Runot käsittelevät historiallisen hahmon kautta tiettyä kehitystä, tiettyä ajattelutapaa ja keinoa mieltää maailma, jota tässä esseessä vertaan Theodor Adornon ja Max Horkheimerin valistuksen käsitteeseen. Tämän käsitteen avulla paljastuu Katajavuoren kieleltään helposti lähestyttävien runojen todellinen moniulotteisuus.

Valistuksen dialektiikka – edistyksen nurja puoli

Saksalaiset emigrantit Max Horkheimer ja Theodor Adorno julkaisivat Yhdysvalloissa vuonna 1944 teoksensa Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung). Tässä teoksessa he esittävät, että länsimaisen yhteiskunnan kehitys aina antiikin Kreikasta alkaen on ollut valistuksen eteenpäin ajamaa. Valistuksella he puolestaan tarkoittavat ”edistyvää ajattelua”, sellaista ajattelun tapaa, joka pyrkii saavuttamaan voiton siitä, mikä luonnossa on ihmiselle vierasta. Tässä kehityksessä keskeisen sijan on saanut niin sanottu ”instrumentaalinen rationaalisuus”, eli sellainen rationaalisuuden muoto, jossa järki valjastetaan puhtaasti tietyn päämäärän saavuttamiseen.

Horkheimerin ja Adornon mukaan valistus on yhtä vanhaa kuin länsimainen yhteiskunta itse. Jo myytit olivat eräänlaista valistusta, sillä nekin pyrkivät selittämään luonnon toisinaan pelottavaa monimuotoisuutta ja vierautta nykykatsannosta alkeellisten ”teorioiden” avulla. Esimeriksi voidaan nostaa lukuisat vuodenaikojen vaihtelua kuvaavat myytit, kuten Persefoneen matka manalaan ja takaisin. Ajan kuluessa nämä myytit ovat jalostuneet luonnontieteiksi, ja tämän kehityksen myötä ihmiset ovat, osittain oikeutetusti, entistä vakuuttuneempia ylivallastaan suhteessa luontoon.

Horkheimer ja Adorno muistuttavat kuitenkin, että valistus on aina kantanut mukanaan omaa vastapariaan. Samalla tavalla kuin vastavalo mahdollistaa varjon olemassaolon, myös ihmiskunnan edistys on mahdollistanut meille ominaisen luovan barbarismin. Adornon sanoja mukaillen, ihmiskunnan kehitys ei johda primitivismistä kohti yhä suurempaa humaanisuutta, vaan lingosta kohti atomipommia. Merenkäynnin kehitys, esimerkiksi, on tuonut mukanaan suunnatonta vaurautta.

Katajavuori nostaa tämän esille osoittamalla, kuinka meri, kapteeni Cookin valtakunta, on valjastettu tehotuotannon tarkoituksiin:

”Laiva on lastattu raaka-aineilla ja tuotteilla, päivityksillä

Ja tarpeilla, minulla ja sinulla.

Maailmantalouden verenkierrossa ei ole hyytymiä…”

Toisaalta tämä sama kehitys on johtanut myös niiden epäonnekkaiden tuhoon ja alistamiseen, joiden maat ovat tutkimusmatkojen myötä tulleet ”löydetyiksi”.

Juuri valistuksen dialektiikka, edistyvän ajattelun rinnakkainen kulku yhdessä oman vastakohtansa kanssa, tarjoaa vastauksen aiemmin esitettyyn kysymykseen Katajavuoren runosarjan varsinaisesta teemasta. Valistuksen vuosisadan merkkihenkilön, James Cookin, kautta Katajavuori nostaa esille toisaalta valistuksen nurjan puolen ja samalla myös sen vaikutukset yksittäiseen ihmiseen ja maailmaan.

Eikä James Cookia parempaa esimerkkitapausta ole helppo keksiä; hän edustaa niitä ominaisuuksia, jotka Horkheimer ja Adorno nostivat keskeisiksi kuvaillessaan valistuksen dialektiikan läpitunkemaa subjektia. Cook on viekas, hän on oiva kauppamies ja navigoija. Toisaalta hänellä on optimistinen kuva omasta voimastaan, jopa kaikkivoipaisuudestaan, ja samalla myös enemmän kuin riittävä annos välinpitämättömyyttä suhteessa kanssaihmisiinsä.

Horkheimer ja Adorno itse nostivat homeerisen Odysseuksen länsimaisen sivistyksen kantaisäksi ja omistivat hänelle kokonaisen luvun kirjastaan. Siinä missä tämän viekkauden ja kaupankäynnin uhreiksi osuivat villit lootofagit ja itse jumalat (ja tietysti myös oma miehistö), James Cookin edesottamuksista kärsivät ensisijaisesti todelliset ihmiset, alkuperäiskansat ja myös hänen oma perheensä, joiden kohtalot ovat pitkälti jääneet Cookin itse itsestään rakentaman myytin jalkoihin.

Kapteeni Cook – Valistuksen malliyksilö

”Koska pelkästään jo kuvitelma ulkopuolisesta herättää pelkoa, ulkopuolella ei saa olla yhtään mitään” (Valistuksen dialektiikka)

Ennen suuria löytöretkiä maailmankartan reunoille tavattiin piirtää joukko erinäisiä hirviöitä, jotka toimivat esimerkkinä siitä, miten meillä ihmisillä on tapana suhtautua tuntemattomaan. Pimeyden oletetaan olevan hirviöiden asuttama. Tämän pimeyden James Cook pyrki karkottamaan, tarkoituksenaan korvata tuntematon varmuudella. Tässä tuntemattoman selättämisen tehtävässä ihmiselle on suotu erityinen ase.

Kuten Aatami Paratiisissa, hänen jälkeläisensäkin tekevät selkoa ympäröivän maailman monimuotoisuudesta nimeämisen avulla. Ihminen ymmärtää maailman kielen avulla lokeroiden, jolloin – samalla tavalla kuin vuodenaikojen vaihtuminen selitetään myytissä Persefoneen toistuvalla ravaamisella manalan ja maanpäällisen välillä – yksittäiset asiat ja ilmiöt saavat tarkoituksensa osana sitä ”luokkaa” mitä ne edustavat. Kuten Katajavuori kirjoittaa: ”ilman nimeämistä maailma velloo ja valuu ja vuotaa”.

Katajavuoren runoissa James Cook valloittaa pimeyden juuri nimeämisen kautta. ”Pidän nimeämisestä”, Cook sanoo osuvasti nimetyssä runossa ”Valloittaja”. Osuvasti nimetyssä, sillä Katajavuori osoittaa, miten nimeämiseen kuuluu aina hitusen verran valtaa:

”Ihmisryöstäjien niemi.

Takaisinkääntymisen niemi. Pakenemisen niemi.

Kaitselmuksen niemi. Runsauden lahti.

Otan paikat omikseni. On maailman ensiyö.”

Siten Katajavuoren runot ovat osaltaan runoja kielestä, vaikka tämä ei välity samalla tavalla kuin niin sanotusti kokeilevassa runoudessa. Hänen runokielensä on tässä sarjassa paikoittain eleetöntä, jopa luonnollista kieltä lähestyvää, mutta kuten edelliset sitaatit paljastavat, tämä ei tarkoita, etteikö Katajavuori olisi syvällisellä tasolla perillä kielen voimasta todellisuuden välittäjänä ja muovaajana.

Todisteaineistoa tästä saadaan jo sarjan ensimmäisen runon nimestä. Nimi ”Rongorongo” viittaa aikoinaan Pääsiäissaarilla puhuttuun kieleen, jonka viimeinen tunnettu taitaja kuoli vuonna 1866. Kuten Valistuksen dialektiikassa esitetään, usein valloittajalla ja nimeäjällä on valitettava taipumus tuhota varmuuden tieltä kaikki sellainen, mitä he itse eivät ymmärrä. Kehitys kulkee lineaarista tietään, vaikka sitten ritsasta atomipommiin, jonka lopputuloksena rongorongosta on jäljellä ainoastaan todisteita sen olemassaolosta; merkkejä, joita kukaan ei osaa tulkita. Siten ironisesti on ainoastaan varmistettu, että lopullinen varmuus kaikesta jää aina saavuttamatta.

Katajavuoren valitsema pelkistetty ilmaisu sopii aihepiiriin hyvin myös siksi, että sen kautta kirjailija voi lähestyä runosarjan keskushahmon maailmaa myös kielellisellä tasolla. Kuten erään runon otsikossa todetaan, Cook on mies, joka ”puhuu mielellään vain tosiasioista”. On ainoastaan osuvaa, että hänen maailmankatsomuksensa lävitse suodatetut runot ovat tyyliltään toteavia. Hyvä esimerkki Cookin kielen ja varmuuden toiveen yhteensulautumisesta on seuraava lainaus runosta ”Halssin pulssi”:

”… ajattelen paikkaani kartalla,

Pallon kyljessä, että olen juuri tässä, tänä yönä, tiedän

Täsmälleen missä olen”

Samoin kuin Odysseus, valistuksen dialektiikan malliyksilö, myös Cook on merenkävijä, mutta toisin kuin muinainen kollegansa, hän ei ole jumalten oikkujen armoilla. Edistyvän ajattelun tuloksena, merenkulun taidon kehittyessä, Cook on saavuttanut taidon tietää täsmälleen missä on. Tiede on riisunut oikukkaat jumalat vallastaan ja ottanut niiden paikan:

”Maantiede on uskonto,

Navigointi tarkkaan harkittu rukous”

Katajavuori korostaa Cookin suulla sitä, miten tiede ja kokemus ovat ottaneet magian paikan. Kapteeni vakuuttelee, ettei hänen merenkulun taidossaan ”ole mitään yliluonnollista”. Hänen näennäisen maaginen kykynsä kuulla karikon lähestyminen on ainoastaan ”merenkulun taitoa, kokemusta, ikää”. Toisaalta Katajavuori ei koskaan kadota näkyvistä tämän rationalisoitumisen prosessin varjopuolta, sen irrationaalisuutta.

Kapteeni Cookin tapauksessa tämä irrationaalisuus paljastuu hänen kyvyttömyydessään empatiaan. Esimerkkinä tästä empatian puutteen ja irrationalismin suhteesta toimii tapa, jolla Cookin kaltainen valistunut yksilö kohtelee alkuperäiskansoja. Näiden kansojen oletettu barbarismi sallii hänen kohdella niitä kaltoin. Siten Cook on ainoastaan heijastanut oman barbarisminsa ulkomaailmaan.

Kuten aiemmin lainatussa säkeessä todetaan, ”Otan paikat omikseni. On maailman ensiyö”. Maailma alkaa olla siellä, mihin Cook langettaa katseensa. Filosofisesti Horkheimerin ja Adornon jalanjäljissä tämä voidaan tulkita siten, että subjektikeskeinen ajattelu on johtanut pisteeseen, missä toisten ihmisten ja ulkomaailman olemassaolo voidaan asettaa kyseenalaisiksi. Cookin aikana vallinneen rotuopin nimissä voidaan puolestaan kyseenalaistaa valloittajien kohtaamien alkuperäisasukkaiden ihmisyys, mikä todetaan myös Katajavuoren tekstissä:

”Joillakin saarilla on otettava tuliaseet käyttöön heti kättelyssä.

Tappaminen on nopea opetusmetodi. Joskus riittää ylhäinen

panttivanki tai korvien irtileikkaaminen.”

Jälleen kerran Katajavuoren lakoninen tyyli auttaa ajamaan viestin perille. Edistyksen ja rationaalisuuden nimissä ihminen voi oikeuttaa julmuutensa toista ihmistä kohtaan, samalla peittäen järkiperäisyyden alle sen, kuinka toisen ihmisen pelottava vieraus on juuri se, mikä piilee väkivaltaisen impulssin takana.

Hahmot Cookin varjossa

Katajavuori esittelee runoissaan myös ”Tiedeherran” hahmon, joka edustaa Cookin tavoin valloittavaa rationaalisuutta. Toisin kuin Cook, Tiedeherran löytämisen himo ei kohdistu mantereisiin ja kansoihin vaan eläimiin, joista hän pyrkii tekemään selkoa samalla keinolla kuin kapteeninsa: nimeämisellä. Siten hänkin jatkaa Aatamin perintöä, mutta vain pidemmälle viedyn, hienovaraisemman taksonomisen luokittelun turvin. Tiedeherra, samoin kuin Charles Darwin, turvautuu myös toiseen, varsin primitiiviseen vierauden selättämisen keinoon: hän haluaa tosielämän kollegansa tavoin maistaa löytämiensä lajien lihaa.

Modernin yksilön malliesimerkkiä Tiedeherrasta ei kuitenkaan saa, sillä hän ei osoita tarvittavaa ylemmyyttä suhteessa luonnonvoimiin. Siinä missä hän oksentaa myrskyssä, Cook pysyy tyynenä: ”se on vähintä mitä mies voi tehdä silloin kun meri ei kykene samaan. Mies on silloin merta ylempänä”, kirjoittaa Katajavuori. Cook edustaa länsimaisen ihanteen mukaista ihmisen, ja nimenomaan miehen, voittoa luonnonvoimista.

Toisaalta tiedemies on viriliteetin puutteesta huolimatta eräällä tapaa pidemmällä rationaalisuuden kehityksessä. Cookin merimiehelle ominainen taikausko paljastaa myyttiin sidotun rationaalisuuden. Hän ei suostu surmaamaan albatrossia, ja toisin kuin Tiedeherra, kapteeni ei suostu syömään saaliiksi napattua haita, sillä ”vain pervo syö ihmissyöjän lihaa”.

Muista runosarjan hahmoista on nostettava esille kapteenin vaimo Elizabeth Cook. Jo aiemmin vertasin Cookia Odysseukseen, ja tämä vertailu voidaan ulottaa koskemaan myös molempien merenkävijöiden vaimoja. Siinä missä Penelopen osaksi jäi odottaa miestään vuosikausia, samalla taistellen intomielisiä kosijoita vastaan, Cookin vaimo Elizabeth joutuu kärsimään lastensa kuolemista miehen purjehtiessa maailman toisella puolella.

Luonnollisesti kumpikaan merenkävijä ei ole valmis palkitsemaan vaimojensa uskollisuutta. He lankeavat milloin Kirken, milloin alkuasukkaiden syliin. Elizabeth Cookin traaginen elämä nostetaan esille Katajavuoren runossa, jossa kylmän matemaattisesti luetellaan kaikki, mitä Elizabeth sai kärsiä miehen ollessa merillä.

”Synnytti 6.

5 poikaa, 1 tyttö.

2 kuoli vauvana.

1 kuoli lapsena.

3 poikaa varttui.

1 kuoli tulirokkoon,

2 hukkui.

Hautasi 6, yksin”

Tässä runossa Katajavuoren tyyli on riisuttu kaikesta poeettisuudesta. Toteava tyyli on viety äärimmilleen, mikä luo kontrastin runon muodon ja sisällön välille. Luettelomaisuus ja sen aikaansaama kontrasti näyttävät, kuinka kapteeni Cookin edustama kylmä ja laskelmoiva rationaalisuus kätkee pahimmillaan sisäänsä täydellisen sokeuden inhimilliselle kärsimykselle.

Vasta edellä lainatun otteen viimeinen sana, ”yksin”, on kantaaottava. Sanan mittainen lause luo vastapainon kauheuksien asialliselle listalle ja toimii herätteenä lukijalle samastua Elizabethin kärsimyksiin.

Katajavuori luettelee Elizabethin tragediat samalla tavalla kuin merimiesten tarvikeluettelon:

”Etikkaa, suolaa, suolattua sianlihaa, sokeria, öljyä, rusinoita,

Viiniä, rommia, sinapinsiemeniä, laivakorppuja, jauhoja…”

Tapa, jolla Katajavuori kuvailee Elizabethin roolia kuuluisan kapteeni Cookin vaimona, onkin mahdollisesti teoksen parasta antia. James Cookin perspektiivistä kirjoitetut monologit eivät suo juuri lainkaan tilaa hänen vaimolleen, jos ei sitten hänen oman erinomaisuuteensa alleviivaajana. Cook esimerkiksi toteaa runossa ”Kapteeni James Cook ja Aurinkokunta”:

”Tiedätkö Elizabeth millaista on, kun se nousee. Sitä sinä

Et voi tietää”…

Toisaalta Katajavuoren sanavalinnat kuvaavat hyvin vaimon passiivista asemaa. Runossa ”Kirje kapteeni James Cookille vaimolta” Elizabeth sanoo miehelleen: ”Sinä olit ensimmäinen asia, mikä minulle tapahtui…” James on miehenä toimija, Elizabeth toiminnan kohde. Elizabeth saa kokea aktiivisen toiminnan nautinnon vasta miehensä kuoltua. Runossa ”Life Supprizeth Me” Cook puhuu:

”Hän työnsi uuniin kaikki monisanaiset kirjeeni ennen yksinäistä

Kuolemaansa. Se oli hänen tapansa hallita maailmanhistoriaa…”

Tällä negatiivisella eleellä Elizabeth saa viimein mahdollisuuden vaikuttaa miehensä elämään ja välillisesti koko maailman historiaan.

Epävarmuuden tragedia

Aiemmin esitin, että Katajavuoren runoja voidaan tulkita valistuksen dialektiikan käsitteen kautta. Käsitteen ei ole tässä yhteydessä tarkoitus toimia yleisavaimena, jonka kautta runojen voitaisiin katsoa muodostavan yksi, aukoton kokonaisuus. Tämä olisi itseasiassa ”valistuksen ansaan” lankeamista, sen dialektisen puolen sivuuttamista. Koska ”ilman nimeämistä maailma velloo ja valuu ja vuotaa”, on runoudenkin tulkitsemisen kohdalla aina uhka langeta lokeroivan tulkitsemisen ansaan.

Valistuksen dialektiikkaan olen tässä yhteydessä vedonnut sen vuoksi, että tämän käsitteen avulla Katajavuoren runoja voidaan lähestyä tavalla, joka säilyttää niiden historiallisen ulottuvuuden. Runojen keskiöön ei nousekaan James Cook, vaan kehityksen prosessi alati mukana kulkevine varjopuolineen. James Cook toimii tämän kehityksen ruumiillistumana.

Kuten rongorongon kohtalo paljastaa, tiedon kehitys ei kulje suoraa polkua pitkin aukotonta ymmärrystä. Varmuus väistää ikuisesti ihmistä, joka yrittää saavuttaa sen kukistamalla vierauden keinolla millä hyvänsä. Ansiokkaasti Katajavuori osoittaa myös sen, kuinka lopulta Cookin elämä, hänen legendansa, kokee saman kohtalon kuin tämä ikuiseksi mysteeriksi jäänyt kieli.

Sarjan viimeisessä runossa Katajavuori korostaa Cookin suulla sitä, kuinka kuoleman myötä hänen elämäänsä luonnehtinut varmuuden unelma uhkaa sulaa käsiin. Mies joka ”puhuu mielellään vain tosiasioista” toteaa: ”kuolemaani liittyy epäselvyyttä. Olinhan heille jumala”. Cookia motivoinut varmuuden toive sulaa historian itsensä epävarmuuteen:

”Kaluttiinko tomumajaani arvokkaasti nuotiolla?

Jaettiinko sydämeni neljään osaan? Kuka sai kehoni rippeet?

Kaikki riippuu jälleen elämäkerturista”

Tämä epävarmuus, aina uuden tulkinnan mahdollisuus, saattaa toisaalta olla juuri se, minkä varaan meidän tulisi laskea toiveemme. Horkheimer ja Adorno korostavat valistuksen dialektiikan traagista luonnetta. Päämääräkeskeinen ajattelu ja samalla kontrolli suhteessa toiseuteen, jonka äärimmäinen manifestaatio on luonto, tarkoittaa lopulta kaiken toivon kuolemista. Horkheimer ja Adorno tiivistävät tämän tragedian elegantisti: ”yhtäkään salaisuutta ei tule oleman, mutta ei myöskään toivetta salaisen ilmestyksestä”.

Esimerkiksi voidaan nostaa ilmastonmuutos, joka on seurausta tuotantovoimien kehittymisestä luonnon kustannuksella, ja jonka korjaaminen vaikuttaisi olevan näiden samojen tuotantovoimien saneleman maailmankatsomuksen tavoittamattomissa.

Tässä kehityksessä ja tässä ihmiskohtalossa piilee tragedian siemen. Samalla tavalla kuin Oidipus syöksi itse itsensä toiminnallaan epäonneen, myös edistyvän ajattelun eteenpäin ajamat ihmiset ajavat itsensä siihen alhoon, josta edistyksen pitäisi heidät vapauttaa. Tai kuten Katajavuori tämän toivottomuuden ilmaisee, tiivistäen samalla lyhyesti löytöretkeilijän ammattikunnan välttämättömän kohtalon:

”Näin maapallon selvästi, näin ettei mitään tarunhohtoista

mannerta ollut olemassa…”

Teksti: Jussi Pentikäinen
Kuva: William Hodgesin maalaus [A] view of Maitavie Bay, [in the island of] Otaheite [Tahiti] (1776) © National Maritime Museum Collections

Jussi Pentikäinen on Helsingin yliopiston humanististen tieteiden kandidaatti, pääaineenaan estetiikka. Hänen kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluvat 1900-luvun mannermainen filosofia sekä kirjallisuus, erityisesti runous.

More Like This


Kategoriat


Essee

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>