Kritiikki: Naisparin suhteen loisto ja himmennys

Loiste 
Essi Kummu
Tammi, 2020

Edellisessä aikuisten romaanissaan Hyvästi pojat (Tammi, 2017) Essi Kummu kertoi Kirjailijattaresta, joka rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen ja kirjoittaa hyvästit kaikille miehille, joiden kanssa hän on ollut romanttisesti tekemisissä.

Uudessa autofiktiivisessä teoksessaan Loiste Kummu palaa tähän rakkaussuhteeseen ja sen kehittymiseen. Omakohtaisuus tuo autenttisuutta naisten välisen rakkauden kuvaukseen. 

Romaani kertoo yllättävästä elämänmuutoksesta keski-iän lähestyessä.

Naisilla on ollut onnelliset parisuhteet aviomiestensä kanssa ja kummallakin on liitostaan kaksi lasta. Aluksi he vastustelevat toisiaan kohtaan tuntemaansa kiellettyä vetovoimaa, mutta lopulta he ovat valmiita rohkeasti jättämään kaiken entisen voidakseen olla yhdessä. 

Kertoja on välillä minämuotoinen ja välillä taas näkymätön ulkopuolinen kertoja, joka fokusoi Helenaan päähenkilönä.

Minäkertoja vertailee uutta elämäänsä vanhaan. Hän ymmärtää olevansa nyt ”nainen, joka katselee toisen naisen kävelyä korkokengissä ja poninhännässä rakastuneena, ihaillen”.

Hän ei enää muista, miltä hänen oma niskansa näyttää, koska hänen mielessään on vain naisystävän niskan kaari. 

Pariskunta ei pitkään aikaan uskalla tuoda suhdettaan ja seksuaali-identiteettiään julkisesti esiin kotikaupungissaan Pohjois-Suomessa.

”Vielä vuoden päästä ulostulosta käyttäydymme rakastetun kanssa julkisesti kuin ystävykset, jotka toisinaan hoitavat yhdessä lapsia.”

Kun Helena vie rakastettunsa ensimmäistä kertaa sukujuhliin, hän odottaa hermostuneena sukulaistensa reaktioita. 

Loiste käsittelee myös kirjailijan elämää residenssijaksoineen ja kollegojen kanssa käytyine kirjallisuuskeskusteluineen.

Kertoja lukee biseksuaalin englantilaiskirjailijan Virginia Woolfin (1882–1941) päiväkirjoja ja Omaa huonetta (1929) ja pohtii, kuinka kirjoittavan naisen asema on parantunut sadassa vuodessa.

Silti vielä 2010-luvun lopulla naispuoliselle kirjailijalle on kustantamon juhlissa tärkeintä upea mekko, mikä on niin naiseuden juhlintaa kuin armotonta varustekilpailua.

”Näissä juhlissa mekko on avainsana. Missirivi seisoo ylväänä kuin sarvipäinen karja kun siitä otetaan kuvia.”

Myös Woolf pohtii päiväkirjassaan ”leninkitietoisuutta”, ja hän esiintyi vuonna 1924 Voguen kannessa äitinsä omituisessa mekossa. 

Woolf-sivuteema on todennäköisesti osittain inspiroinut Loisteen dramaattisen ja hienon kansikuvan, jossa tuijottaa kohtalokkaasti polkkatukkainen flapper-tyttö. Mustavalkoisen valokuvan päällä loistaa kirjan nimi keltaisella tekstillä.   

Parisataasivuinen Loiste on mukaansatempaava ja nopealukuinen. Kieli on ilmavaa, yksityiskohdat eläviä, tarina koskettava ja keskustelut luontevia. Kerrontaa rytmittävät hyvin dialogien lyhyet lauseet ja sisäisen monologin pidemmät virkkeet. 

Kirja ei ole vahvan juonivetoinen, vaan se sisältää enemmänkin välähdyksenomaisia kohtauksia kertojan / Helenan elämästä muutaman vuoden ajalta. Kunnianhimoinen epäkronologinen aikarakenne on välillä hieman sekava ja vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.

Lapset mainitaan kirjassa vain ohimennen ja ilman nimiä. Teos keskittyy ennen kaikkea parisuhteen kuvaukseen. Tosin kirjassa kerrotaan jonkin verran myös ajoittain raskaasta uusperhearjesta:

”Kun alamme etsiä yhteistä kotia, tunnen kasvavaa tarvetta karata sukulaisten ja eksien ja uusperhesosiaalisuuden ja onnistumisen painetta.”

Helena ja hänen rakastettunsa ovat ennenkin ihastuneet naisiin, mutta tämä suhde on heille ensimmäinen julkinen ja perheellinen suhde toisen naisen kanssa. Kyseessä on myös molempien ensimmäinen parisuhde, jossa rakastettu on elämän keskipiste.

Kertoja kokee olevansa intensiivisempi suhteessa naisen kuin miehen kanssa, mutta samalla lemmen liekki palaa nopeasti loppuun. 

On masentavaa lukea, kuinka kiihkeäksi ja ihanaksi kuvailtu ja kahden perheen hajottamista vaatinut rakkaussuhde alkaa murentua jo parissa vuodessa.

Kummu kuvaa tarkkanäköisesti arkipäiväisyyden ja erimielisyyksien lisääntymistä, kun naiset ovat lapsineen muuttaneet saman katon alle: 

”Olemme tavanneet vain vajaa kaksi vuotta sitten ja elämme jo nyt aikaa, jona hän haluaa koskettaa puhelintaan ensimmäiseksi kun herää aamuisin ja viimeiseksi ennen kuin menemme nukkumaan, olen siis mustasukkainen sille helvetin laitteelle ja vaikka hän on vierelläni, kaipaan häntä joka hetki ja siinä hän useimmiten kuitenkin on, aivan käden ulottuvilla, selaamassa sormellaan uupumattomana loputtomana virtana näytöllään vaihtuvia kuvia.”

Loiste on rakkaustarinan lisäksi erotarina. Kuitenkin minulle jäi olo, ettei Helenan ja hänen naisystävänsä seurustelun nopeahkoa hiipumista perustella teoksessa kunnolla. Vain hetkeä ennen eroa he vielä suunnittelevat häitään.

Ero hoidetaan silti järkevästi, ja jäljelle jäävät kauniit muistot yhdessäolosta. Välit säilyvät riidoista huolimatta. 

”Loiste. Sen kaiken loisto, ehdoton, mikä meillä on ollut ja mikä yhä on, tai kun seisot ja katselet vettä ja riisuudut ja olemme taas riidelleet etkä välitä siitä vaan kävelet jälleen yhden päätöksen tehneenä yksin ja alastomana veteen. Tunnen kuinka et kanna enää huolta minusta, se meni ohi, nyt sinä itse kannattelet itseäsi.” 

More Like This


Kategoriat


Kritiikki

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>