Novelli: Suden hoitamisesta

Makasimme Suden kanssa pölyisellä matolla ja kuuntelimme jotain synkkää tappometallia. Suden valinta. Olin juuri voittanut vedonlyönnin kiisteltyämme siitä, kuinka monta Oscaria Parasite oli pari kuukautta sitten saanut. Asian tarkistaminen ennen panosten asettamista ei ollut vaihtoehto. Aikaa oli liikaa.

Susi piti elokuvaa typeränä. Hän ei oikein ymmärtänyt allegorioiden päälle. Pöly tai asento sai silmät kostumaan. Ehkä avoimesta ikkunasta oli leijaillut sisään siitepölyä. Kuvittelin Sudenkin itkevän.

*

Emme olleet poistuneet kotoa kohta kahteen viikkoon. Emme käyneet edes kaupassa, koska Sudella oli pahanlaatuinen astma. Kun lopulta kävin ostamassa täydennyksiä, pyyhin ruokapaketit, joihin tiesin Suden koskevan kielloistani huolimatta.

Pahinta oli seurata kevään saapumista. Aurinko viihtyi aina pidempään yllämme, mutta silti vietimme suurimman osan ajasta sisällä. Pilvet loistivat häikäisevän valkoisina ja puut kasvoivat pieniä vihreitä sormia, joilla luonto viittoi tulemaan luokseen. Eräänä yönä sitten uskaltauduimme ulos, vaikka läheisissä baareissa oli vielä tautipesäkkeen täydeltä ihmisiä. Katsoimme kuuta ja uhmakkaita pilviä. Ilma oli pistävän raikas ja katuvalot muistuttivat kesäyön auringosta. Valoon saattoi aina luottaa.

*

Susi luki Camus’n Ruttoa. Ruton lukeminen pandemian aikaan: uusi sukupolvikokemus aluillaan. Ilman tilannetta en olisi itse varmaan koskaan tarttunut Decameroneen. Kerroin Sudellekin keskiajan käsittämättömästä pervoilusta ja hän nauroi kyynelet silmissä. Kun luimme molemmat hiljaa samassa huoneessa, Susikin saattoi väliin lukea pätkän Camus’ta. Camus ei yrittänyt naurattaa, kuten ei Susikaan.

Häntä ärsytti, että ihmiset kutsuivat eristystä karanteeniksi. ”Ei me olla missään karanteenissa. Ne, jotka esim tulee ulkomailta on karanteenissa. Me muut ollaan vaan eristyksessä.”

”Ihmiset on tyhmiä”, sanoin ikään kuin helpottaakseni hänen oloaan.

”No kerro jotain uutta.”

Susi on mukava kaveri, mutta silti aloin kaivata omaa aikaa. Hän oli soittanut jo ensimmäisten päivien aikana ja vaatinut päästä luokseni. Tiesin hänen astmastaan ja sanoin, ettei se käy päinsä.

”Mieluummin mä vaikka kuolen tähän tautiin kun oon enää hetkeäkään yksin kotona. Ihan oikeesti, mä kohta tapan itteni. Sairastumisen riski on pienempi.” 

Minun oli lopulta suostuttava. Hän voi selvästi pahoin, eikä hän aikonut etsiä muuta apua. Asiaa ei auttanut, että hänen paras ystävänsä oli tehnyt itsemurhan vajaat kaksi vuotta sitten. Heillä oli molemmilla vaikeaa. Heidän seurassaan tunsin joskus olevani täysin teennäinen ja epäaito ihminen. Kuin olisin ollut ainoa, joka ei ymmärtänyt asioiden vakavuutta.

Kutsuin Suden luokseni karanteenikaveriksi ja kysyin, pitäisikö itsemurhauhkaus ottaa tosissaan. Hän vain nauroi.

*

Vietimme kaiken aikamme yhdessä ja Susi kertoi asioita, joita en itse olisi osannut kuvitella kertovani kenellekään. En varmaan pystyisi myöntämään sellaisia asioita edes itselleni. Yksinäisyyden rikkominen teki hänelle selvästi hyvää.

Itse viihdyin omissa oloissani, mutta ennen poikkeustilaa en ollut tajunnut kuinka tärkeää mielenterveydelleni on käydä ostoksilla. Ihan vain ruokakaupassa. Tai katselemassa käytettyjä pelejä ja kirjoja kirpputorilla.

”Tsiisus, en ois koskaan uskonu sanovani jotain tällasta. Oon ihan shopaholic.”

”Onhan kauppoja auki vaikka mitä”, Susi sanoi.

”Mut ei mulla oo varaa johonki kuudenkympin peliin.” En sanonut mitään siitä, kuinka hän vaikeutti ruokakaupassa käymistä, vaikka olisin halunnut nokkailla.

”Tietenkin ne on just ne kaikkein epäeettisimmät kaupat, jotka on auki.”

”Niin no täähän vaan todistaa, ettei oikein mikään kapitalistinen yritystoiminta voi olla eettistä.”

”Vitun kapitalismi.”

”No vitun kapitalismi.”

”Tiiätkö, tää koko juttu saa kyllä jotenkin ajattelemaan elämää ihan eri tavalla. Kaikki tuntuu niin banaalilta.” Banaali, siinä yksi Suden lempisanoista. ”Tää on kaikki niin banaalia.”

”Aivan helvetin banaalia”, sanoin ja käännyin hymähtääkseni hänen huomaamattaan.

*

Hetken aikaa pelasimme Runescapea. Vanhasta selainpelistä oli ilmestynyt retroversio, ja palasimme sen siivin noin 24 tunniksi vuoteen 2007. Sitten peli alkoi edetä liian hitaasti ja naposteltavat loppuivat IRL. Oli pakko lopettaa.

”Ei voi ees jäädä mihinkään koukkuun.”

Mikropizzojen (”Älä sano niitä mikropizzoiksi, kun mulle tulee vaan mieleen mikropenis, tai että ne on jotain tosi pieniä pizzoja”) pino madaltui jääkaapissa, mutta niihinkin turtui yllättävän pian.

Eskapismi oli vihdoin hyväksyttyä. Ja mikäpä siinä on pahaa? Eikö niin sanottu ”oikea elämä” ole aivan samanlainen joukko kokemuksia kuin elokuvan katsominen tai pelaaminen?

”Mitä väliä sillä muka on, ollaanko me tässä maailmassa vai jossain pelimaailmassa?” Susi sanoi.

”Kai siinä on ajatuksena, että oikeessa maailmassa voi tehdä jotain hyvää.”

”No niin tietenkin, kaikki luulee, että ne tekee ’jotain hyvää’ ja on mukana talouden kieltokulussa — kieltokulussa, vittu sitä me tarvitaan, talouden kieltokulku! — niin ne luulee, että olemalla mukana jossain talouden kieRtokulussa ne jotenkin auttaa muita tai on läsnäolevina jotenkin iloks, mut mitä hiton hyötyä meistä kenestäkään nykyään on kellekään? Kaikki on paljon ilosempia, ku saa vaan olla rauhassa.”

”Onko näin?”

*

Ikkunan avaaminen aurinkoisena päivänä tuntui luksukselta. Sisään lensi lintu, eikä lintuinfluenssavitseille meinannut löytyä loppua. Googlettelimme kaiken varalta ja saimme tietää, että virus voi tarttua kissoihin.

*

”Ihan kun aika ois pysähtyny”, Susi sanoi ja katsoi seinää, ehkä kelloa. Kieltämättä tuntui tavallista useammin siltä kuin aika ei kulkisi eteenpäin. Viisarit vain pyörivät ympyrää.

”Hei mun pitää nyt oikeesti tehä vähän töitä.”

”Oikeesti?”

Susi luki Ruton loppuun. Yhden viikon töiden tekeminen kesti kolme viikkoa ja aloin kyllästyä Suteen. Mutta sitten eräänä iltana hän kiitti minua. Häneltä oli päästä itku ja olimme juuri katsomassa kaikista maailman elokuvista Catsia. Susi kiitti minua ja kutsui hyväksi ystäväkseen. Sanoi todella tarvitsevansa tätä. Halasimme, kunnes hän irtautui otteestani ja sanoi: ”Tiesitkö, että toi T. S. Eliot oli kyllä aika natsi?”

*

Ensimmäinen asia, jonka Yhdysvaltain viranomaiset tekivät pandemian prognoosista kuultuaan, ei ollut kansalaisten varoittaminen, vaan osakkeiden myyminen.

”Nyt pitäis ostaa osakkeita,” Susi sanoi. Nyökyttelin hänelle. Hän kertoi mitä kaikkea ostaisi, jos olisi rikas. Minua ei edes naurattanut. ”…ja ainakin kaks tiikeriä – lumitiikereitä! Ja voikohan laiva kellua jos se on kullattu? Eihän kulta paljoo paina? Kelaa nyt, sellanen purjelaiva, mut se onki kultaa. Purjeetkin sais varmaan kullattua jotenki.”

Unelmoimme vallankumouksesta. Uskalsimme toivoa ilmastonmuutoksenkin ratkeavan. Olivathan päästöt laskeneet huimasti koko planeetalla. Tällaista kaiken totaalista pysähtymistä ilmastonmuutoksenkin torjuminen vaatisi, sanoin. Mutta kai poikkeustilan tuskaisuus todisti, ettei se olisi voinut jatkua kauaa.

*

Eristyksen viimeisenä päivänä makasimme entistä pölyisemmällä matolla ja kuuntelimme jotain. En edes muista mitä.

”Onks meillä vielä niitä ruohomunia?”

”Tais loppua”, sanoin.

Söimme lounaan ilman pääsiäismunia. Kysyin Sudelta, onko kaikki ok. Fyysinen ja henkinen hyvinvointi olivat sulautuneet yhteen.

*

Maailma oli tottunut pandemiaan yllättävän nopeasti. Yleinen ahdistus katosi yhtä nopeasti kuin oli levinnyt. Kaupoissa alettiin taas käydä huvikseen ja pintoja kosketeltiin entistä pienemmällä varauksella. Potilaita kuoli edelleen, mutta kuolinluvut menettivät uutisarvonsa. Kävin ostamassa Sudelle suklaata.

Tuntui kuin pandemia olisi unohtunut ja sen kumouksellinen potentiaali kadonnut kevättuuleen.

*

Maailma ei ollut muuttunut.

More Like This


Kategoriat


Kaunokirjallisuus Novelli

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>