Artikkeli: Matkalla Viipurissa ja Petsamossa – entisen suomalaisen maailman sanallistamista kaunokirjallisuudessa (Osa 1)

Kuinka rajan taakse jääneitä alueita, Viipurin kaupunkia ja Petsamon kuntaa, on sanallistettu kaunokirjallisuudessa? Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa haastattelussa on Anna Kortelainen.

Entisistä suomalaisista kaupungeista etenkin Viipurista on kirjoitettu fiktiivisiä tarinoita. Viipuri elää myös monien siellä syntyneiden ja asuneiden muistoissa, jotka taas elävät edelleen heidän lastensa ja lastenlastensa mielissä. Monille heistä Viipuri on tuttu kaupunki, jossa he ovat käyneet ja joka on herättänyt heissä mielikuvia, asenteita ja uusia muistoja.

Kävin itse Viipurissa kerran 1990-luvun puolivälissä kuoromatkalla sen aikaisesta kotikaupungistani Lahdesta. Bussimatka kulki Etelä-Karjalan halki. Vanha Viipuri jäi mieleeni rapistuneena ja kiehtovana kaupunkina. Historialliset rakennukset saivat vanheta omassa rauhassaan.

Jotain viehättävää kaupungissa piili, sen rosoisuudessa ja kesyttömyydessä. Muistan hatarasti, että esiinnyimme suomalaisen kuoron kanssa Viipurin torilla paikallisen aikuiskuoron kanssa. Kävelimme kuorokavereiden ja ohjaajien kanssa kasvistoltaan hieman villiintyneessä Monrepos’n puistossa ja keskustan kaduilla.

Matkasta on kulunut jo kauan, joten muistoni eivät ole kovin tarkkoja. Koska kirjoitan romaania, joka sijoittuu historialliseen Karjalaan, on edessäni matka Venäjälle ja Viipuriin kokemaan tämä entissuomalainen kulttuuriympäristö.

Sotahistorian tutkija Silvo Hietanen kirjoittaa teoksessa Viipuri 1944 – Miksi Viipuri menetettiin (WSOY, 2007), kuinka Viipuri kuului Suomen menetyksiin kahdesti toisen maailmansodan aikana. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui Moskovan rauhassa 1940. Puna-armeija ei käyttänyt Karjalan pääkaupungin valloitukseen sotatoimia, mutta rauhanneuvotteluissa vahvimman oikeus ratkaisi.

Suomalaisten 1941 uudelleen haltuunsa saama kaupunki oli puna-armeijan hyökkäyksen kohteena kesäkuussa 1944. Tällä kertaa tapahtui lyhyt taistelu, jonka seurauksena hyökkääjä pääsi valtaamaan kaupungin. Syyskuussa 1944 Suomi joutui hyväksymään Moskovan välirauhansopimuksen ehdot, joita olivat maaliskuun 1940 rauhansopimuksen rajat ja menetetty Viipuri.

Anna Kortelainen haluaa elähdyttää muistia ja mielikuvitusta niin fiktiossa kuin tietokirjoissa. Kuva: Veikko Somerpuro.

Viipurista kirjoittavan kirjailijan näkemyksiä

Karu ja perinteisen kansanomaisen estetiikan värittämä Viipuri maalataan laajoin siveltimen vedoin lukijan eteen Anna Kortelaisen romaanissa Siemen (Tammi, 2016). Päähenkilön, sukututkija Niinan kanssa kuljetaan kaupunginkirjastossa, keskustan torin markkinoilla, Viipurin linnan ohi Tervaniemeen. Siellä tutustutaan Leningradin alueen valtionarkiston virkailijan työhuoneeseen. Niina yrittää nykyajassa selvittää vuoden 1942 jatkosodan kuohuissa kadonneen upseerin arvoitusta.

Kortelainen kuvaa vivahteikkaasti Viipurin asukkaiden elämää. Kaupunki on rappiollinen ja boheemi mutta samalla vanha ja oman arvonsa tunteva. Väkevä paikallinen kulttuuri avautuu aistittavaksi äänineen, tuoksuineen, makuineen ja maisemineen.

Niina tekee tutkimusta Viipurin sotien välisestä arkielämästä ja aikakauden arkistoaineistoista. Rakennukset kuvataan arpisina, sodassa kärsineinä, muistettavine ja unohdettuine koettelemuksineen. Väenotot, sodat, kulkutaudit, rikokset ja häväistykset tulevat sukututkimuksessa pinnalle.

”Olen vajaan kymmenen vuoden kuluessa käynyt monen monta kertaa Viipurissa noin viikon pituisilla reissuilla, mutta viime kerrasta on jo vierähtänyt tovi: se oli syyskuussa 2018. Kaupunki symboloi minulle äidinpuoleisia juuriani mutta myös kaikkea myyttistä, mikä liittyy juuriin, menneisyyteen menetettynä maailmana ja kaupunkikulttuuriin. Se on ei-kenenkään-maa, ei enää koskaan Suomea mutta ei vielä kokonaan venäläinenkään”, Kortelainen kertoo.

Hän toteaa, että Viipuri on eräänlainen ihmiskoe, joka on ollut käynnissä kesästä 1944 asti ja jatkuu koko ajan. Mitä tapahtuu, kun kaupunki tyhjenee nopeasti ja tilalle tulee juuriltaan tempaistuja, toisenlaisten kulttuurien ihmisiä, jotka eivät tiedä uudesta kodistaan mitään, hädin tuskin sen sijaintia kartalla?

”Uskon nostalgiaan tuntemuksena, haikeutena, kaunisteltuna tai kaunistuneena haavekuvana, koti-ikävänä johonkin, jota ei ole ehkä koskaan ollutkaan, mutta en todellisuutena. Helsinki ei ole koskaan ollut idylli, ei Turku, Tampere tai Viipuri, ei mikään kaupunki missään.”

Siemen on Anna Kortelaisen toinen romaani.

Kortelainen painottaa, että siksi Viipurista pitää muistaa muutakin kuin tehtaanjohtajien ja kauppaneuvosten kaupunki. Yhtä lailla on muistettava vähäväkisten Viipuri sekä kaikki se, mitä kaupunki on nähnyt. Myös se, mitä ei yleensä haluttaisi muistaa.

Siemenessä haluan tuoda esiin ne kerrostumat, joita Viipurissa voi edelleen erottaa, jos perehtyy kaupunkiin muusta kuin nostalgian, katkeruuden tai revanssin näkökulmasta. Minusta tuntuu Viipurissa kävellessäni, että sen kaduilla, puistoissa ja rannoilla leijuu hienon hienoja lankoja, kuin hämähäkin ensimmäisiä seittejä metsässä. Niitä ei oikeastaan näe, ne vain tuntee kasvoillaan. Ne ovat edesmenneiden ihmisten jälkiä ja reittejä. He ovat kulkeneet siellä omia tuttuja polkujaan kuten mekin nyt kotikaduillamme. Koska Viipurin historia on niin tavattoman pitkä, niitä seittejä on lukemattomia.”

Kortelaisen mukaan katseen terävöittämiseksi Siemenessä rinnastetaan rauniokaupunkia tarkasteleva luonnontieteilijän katse ja nyky-Viipuria tarkkaileva sukututkijan katse. Siksi romaanissa on pääasiassa kaksi aikatasoa, kesä 1942 ja nykyhetki Viipurissa. Lukija alkaa pohtia, voiko näillä kahdella aikatasolla olla jokin yhteys.

Kortelaisen mukaan nykyviipurilaisia ja suomalaisia yhdistää molemminpuolinen tietämättömyys ja siitä johtuva tarrautuminen myytteihin.

”Takerrutaan vuosikymmeniä vanhaan disinformaatioon ja sellaisiin historiantulkintoihin, jotka itseä miellyttävät. Muiden näkemykset torjutaan hanakasti. Se on hyvin inhimillistä. Tämä ei tietenkään koske kaikkia mutta monia.”

Siemenessä tämä ilmenee erityisesti nykyhetken aikatasossa. Päähenkilön tapaamat nykyviipurilaiset kertovat käsityksiään Viipurista ennen ja nyt – mutta myös omakohtaisia muistojaan kaupungista. Heille Viipuri merkitsee jo kolmen sukupolven kaupunkia. Siksi Kortelainen kertoo kutkuttelevansa lukijan mielikuvitusta erilaisilla “mitä jos” -ärsykkeillä. Mitä jos Viipuri olisi jaettu kahtia Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1944? Mikä historiafiktion taso mahtaa löytyä nyky-Viipurissa järjestettävistä turnajaisista tai siellä kuvattavista historiallisista elokuvista?

Siemenessä ei muistella mennyttä Karjalaa: kesällä 1942 Viipuri kuuluu jälleen/vielä Suomelle, nykyhetken suomalainen päähenkilö on aivan liian nuori muistellakseen luovutettuja alueita. Minusta sekä tietokirjoittaminen että fiktiivinen kirjoittaminen ovat muistityötä: joko muistin stimuloimista tutkitulla tiedolla tai muistin ja mielikuvituksen elähdyttämistä keksityllä mutta todentuntuisella tarinalla, jolla on suuri aihe: menettäminen, säilyttäminen, sota, jatkuvuus.”

Kortelainen huomauttaa, ettei kannata kirjoittaa totta eikä tarua vain toistaakseen tai vahvistaakseen vanhoja käsityksiä. Luovuus ja lukijan kirjalle uhraama aika kannattaa käyttää uuteen tietoon ja oivallukseen.

”Emme voi korjata tehtyjä vääryyksiä, mutta voimme tukea yhteistä muistia, myötätuntoa ja    myötäelämistä. Se on mielestäni myös rauhantyötä, jota tarvitaan aina.”

Kortelaisen romaanissa realismi on lohdutonta ja aidon kuuloista, kun toinen päähenkilö, majuri Luikka, vertaa menneitä historian tapahtumia:

”Kun perhe oli toukokuun lopulla palannut Viipuriin, siellä löyhkäsi ruumiille ja palaneelle. Kolikkoinmäki oli pelkkää hiiltynyttä rankaa, tuhkaa ja mustuneina törröttäviä savupiippuja, jotka näyttivät kasvaneen huimasti pituutta. Kaduilla liikkui oudosti käyttäytyviä ihmisiä, muista maakunnista tulleita julkeita saapastelijoita, tyhjäkatseisia naisia, oman onnensa nojaan jätettyjä lapsia.”

Sota jättää jälkeensä tuhon vanan kaikkina aikakausina, eri maissa ja kulttuureissa. Ihmiset unohtavat inhimilliset tunteet, välittämisen ja lähimmäisenrakkauden. Oman kansan jäsenet muuttuu ventovieraiksi toisilleen, ja kaikkein haavoittuvimmassa osassa olevat kärsivät eniten. Rakennukset sortuvat siinä missä ihmiselämätkin.

Lue lisää aiheesta artikkelisarjan toisesta osasta!

More Like This


Kategoriat


Artikkeli Haastattelu

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>