Artikkeli: Matkalla Viipurissa ja Petsamossa – entisen suomalaisen maailman sanallistamista kaunokirjallisuudessa (Osa 2)

Artikkelisarjan toisessa osassa tarkastellaan erilaisia näkymiä Viipuriin sekä Petsamoon. Ensimmäinen osa löytyy tämän linkin takaa.

Itsenäisen Suomen kasvukipuja ja näkemyksiltään vaihtoehtoisten ihmisten ponnisteluja kansallisvaltion hyväksi kuvaillaan Niko Aslak Peltosen romaanissa Katse aurinkoon (Kuoriaiskirjat, 2018). Tapahtumat saavat alkunsa 1918, jolloin juhlitaan vapunpäivää, kun valkoiset valloittivat lopulta myös Viipurin. Poliittinen ja sosiaalinen kahtiajakautuneisuus leimasi myös Viipurin ilmapiiriä. Punaisten toimia pidettiin yhteiskuntaa pirstaloivina ja valkoisten ajateltiin rakentavan yhteiskuntaa vahvaksi.

Viipurin kauppatori 30-luvulla. Lähde: Viipuriyhdistys ry.

Uusi kansallisvaltiokin tarvitsee yhteiskunnallisesti tiedostavia ja valveutuneita kansalaisia päästäkseen pystyyn omille jaloilleen. Romaanissa jääkärivänrikki Toivo Tienhaara ja Suomen ruotsinkielisen runouden uudistajaksi tähtäävä Aurora Alm tapaavat Viipurissa, mutta heidän tiensä lähtevät eri suuntiin.

Kaupunki on sekasortoinen, kovia kärsinyt, uuteen kukoistukseen tavoitteleva taistelukenttä. Sotilaiden ja nuorten päähenkilöiden dekadenttia elämää kuvataan Seurahuoneella ja lähiympäristössä. Matkoja tehdään junissa ja hevoskärryillä. Politiikka ja taide yhdistävät voimansa, ja runous toimii yhtenä äänenä tässä tehtävässä.

Maailmanmatkaaja Pelle Miljoona on kuvannut Viipuria teoksessaan Aquariuksen poika.

Pelle Miljoonan romaanissa Aquariuksen poika (Like, 2019) avautuu sotaisa näkymä Viipuriin 10. kesäkuuta 1944. Puna-armeijan hyökkäys ahdistaa kaupunkia. Siellä ”nälän, unenpuutteen, taisteluadrenaliinin ja voimattoman raivon vallassa suomalaissotilaat katsoivat savuavaa kaupunkia”.

Panssarivaunut jytisevät ja pysähtyvät Linnansillalle, jota epäillään miinoitetuksi.  Sodan mielettömyys kuvataan realistisen armottomasti. Romaanissa nuorten sotilaiden paluu ”tulihelvetistä” on kitkerä ja kurja. Sankaruudella ei ole voitettu omaa elämää, ja menetykset ovat olleet ankaria.

Runoja Petsamosta ja rajan yli

Petsamon jäljet (Atrain&Nord, 2020) on Mirjam Kälkäjän uusi runokokoelma, jossa kirjailija käsittelee evakoksi joutumista. Entisten kotiseutujen muistot heräävät henkiin. Elämäkerrallisissa runoissa konkretisoituu Petsamon, rajan taakse jääneen paikkakunnan merkittävyys kirjailijalle.

Rajan taakse jäi paitsi kotitalo saunoineen, myös rakastettu luonto. Luonto on läheinen, aistivoimaisesti läsnä kaikessa elämänkaaren arkisessa aherruksessa, metsässä, joen ja saivon rannalla, kalastamassa.

Historiantutkija Mikko Uolan teoksessa Petsamo 1939–1944 (Minerva, 2012) todetaan, että ”Pohjolan raukoilla rajoilla sijaitsevasta Petsamosta on kirjoitettu paljon”. Petsamo kuului Suomelle 1921–1944.  Jäämeren rannalle ulottuneena paikkana arktinen Petsamo kiehtoi matkailijoita, luonnontutkijoita, teollisuusmiehiä ja vakoilijoita.

Suomalaisen Petsamon kohtalo sisälsi sotavuosina dramatiikkaa. Suomen 1800-luvulla lupauksena saatu alue vietiin Suomen omistuksesta. Uolan mukaan Petsamo on ollut jonkinlainen ”suljettu sotasalaisuus”, mitä hän avaa kirjassaan.

Kälkäjä kirjoittaa teoksensa lopussa:

”Synnyin Petsamossa, Paatsjoen rannalla, Suvannon talossa. Kolmikuisena lähdin evakkoon ensi kerran, kalanlemuisessa aluksessa pitkin miinoitettua syyskuista Jäämerta. Hengissä selvittiin. Keväällä takaisin. Koti oli tallella.”

Toiselta evakolta kirjailija ei enää palannut Petsamoon ja pohtii, että jatkuuko se vieläkin. Kälkäjän mukaan ”nykynuori kysyy, mikä se Petsamo oli?”

Suvun ja heimon muisto on tärkeää runojen minäkertojalle. Runossa ”Tämä matka” alkaa kertojan pitkä taival lapsuudesta nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen:

”Tämä matka unettoman yön jälkeen. / Tämä matka kohden sukuni ja heimoni historiaa. / Sen voiman ja painon tajuan itsessäni, / se on osa sitä että olen. / Tämä matka oli tehtävä, / että viha ihmisen tekoja kohtaan ja rakkaus ihmiseen / selkiintyisi. / Ymmärtäisin ihmistä enemmän. Itseänikin, ehkä. / Siksi lähdin matkalle Paatsjoen taakse, / Tulijoen toiselle puolelle. / Olen Petsamon siirtolainen”.

Kokoelman runoissa runoilijan identiteetti on vahvasti siirtolaisen kokemusmaailmassa. Oli pakko lähteä rajan yli, joen toiselle puolelle uuteen yhteisöön ja kotiin. Suru menetettyä kotipaikkaa kohtaan on levollista, anteeksi annettua, mutta ei unohdettua. Suku ja heimo rakensivat vanhan yhteisön edelliseen kotiympäristöön ennen sotaa. Rakkaus ihmiseen ja ihmisyyteen löytyy kuitenkin uusista kokemuksista, muistoista, eteenpäin eletystä elämästä.

Petsamon jäljet on Mirjam Kälkäjän uusin runokokoelma.

Runossa ”Mummoni Petsamo” rytmi on laulava:

”Minun mummolla on niin kaunis ääni / kun se Petsamon muistoja kertoo / minun mummolla sielussa linnut laulaa / kun se kauas kauas kauas / kotia kulkee”.

Mummon kautta piirtyy sukupolvien kaari, naisten voimakkaista piirteistä, naisena selviytymisestä. Mummo vei perimätietoa eteenpäin laulaen ja toi menneisyyttä runoilijan tietoisuuteen.

Luonto solahtaa runossa sanoista lauluun sielussa laulavina lintuina.

”Minä katson sen silmiin / ja linnun kuulen / joka rannalle vuonon / kerran laskeutui / ja on linnulla siivet / kuin kesäyön valkoisen / kun se mustilla laineilla / kauaksi merelle ui.”

Luonto pääsee kauniisti ja kaihoisasti lähelle ihmisen kokemusmaailmaa. Ihminen ja luonto ovat yhtä.

Runossa ”Paluu” runon kertoja palaa nuoruutensa maisemiin. Lähtö tapahtui konkreettisesti ja paluu muistoissa on haikea, kipeäkin.

”Kun lähdin, päätin sen, / kun lähdin, palaa en. / Vaan tänne taas toi polku takaisin, / kuin nuoruuteeni tänne palaisin.”

Runossa ”Mutta tunnenko maan josta nousin” pohditaan kansan historiaa ja identiteettiä luontosuhteen kautta.  Runon kertoja tuntee ”taivaiden syvyydet”, ”metsät ja vuoristot” ja ”meren oudot eläimet”.

”Minä tunnen kaukaiset maat /minä tunnen lapsien hädän / minä tunnen pakolaisten leirit / minä tunnen historiat kansojen.”

Lapsien hätä ja pakolaisten leirit ovat lohduttomuuden, epävarmuuden ja pelkojen paikkoja universaalisti.

Ihmisten arkinen elämä, vastuu toisista läheisistä, ahkera työnteko sekä pienet ilot ja surut korostuvat Petsamon jälkien runoissa. Siten Kälkäjän runoteos dokumentaarisine valokuvineen on pysähdyttävä, puhutteleva ja riipaisevakin. Toivoa unohtamatta kaikuu Lapin laulu Jäämeren rannalta.

Matkalta paluu

Tämän Viipurista Petsamoon tehdyn matkan aikana on selvinnyt, että Viipuria ei ole unohdettu ja että siitä ammennetaan yhä sisältöä kaunokirjallisuuteen. Anna Kortelaisen Siemen-romaani tuo kaupungin lähelle lukijaa sodan aikana ja nykyajassa. Luonto selviää, kaupunki nousee uudelleen ja se jätetään joskus taakse. Viipuriin palataan, vaikka siellä ei asutakaan pysyvästi. Ihmiset selviävät myös. Jokaisella on oma painava syynsä lähteä ja tulla takaisin.

Evakon kehtolaulu taas soi Mirjam Kälkäjän Petsamon jäljissä, samoin jättävät jälkensä mieleen kolonnat ja sankarivainajat. Nykyhetkessä on tärkeää muistuttaa ihmiskunnan pitkästä historiasta. Evakkojen muistot niin kuin sota-aikakin ovat monille nykypäivän nuorille usein kaukaisia tapahtumia, joihin heillä ei ole tarttumapintaa, kiinnostusta tai motivaatiota tutustua. On merkityksellistä muistaa maamme historia, jotta voisimme ymmärtää, mitä edelliset sukupolvet ovat kärsineet ja kokeneet.

More Like This


Kategoriat


Artikkeli

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>