Kurkistus kirjallisuusterapiaan

Lumoojan kirjallisuusterapia-teemaista numeroa 2/2016 odotellessa meillä on ilo ja kunnia julkaista Niina Meron kiinnostava artikkeli kirjoittamisen terapeuttisista vaikutuksista. Tässä siis esimakua sanojen eheyttävään maailmaan.

Kirjoittamisen terapia

Ennen kuin kirjoittamisesta tuli minulle taiteellista työtä, se oli minulle terapeuttinen, osin tiedostamatonkin keino hoitaa itseäni ja jäsentää elämääni. Ilman terapeuttista intentiotakin jokin kirjoittamiseen sisältyvä luova, ennalta-arvaamaton elementti saa usein aikaan puhdistavan, jopa katarttisen vaikutuksen. Alitajuntani käsittelee kirjoittamisen kautta asioita, joihin tietoinen ajatteluni ei pääse käsiksi. Kirjoittamisen voima terapiamuotona kiteytyy juuri tuohon kykyyn tavoitella tietoisen mielen takana siintävää metaforisen kielen valtakuntaa.

Siitä asti, kun opin kirjoittamaan, olen kirjoittanut aina joko päiväkirjaa tai kirjeitä. Joitain kirjeitä en koskaan edes kuvitellut lähettäväni, toiset taas vastaanottaja on saanut lukea. Olen pienestä pitäen kommunikoinut ja ratkaissut ongelmiani kirjoittamalla enkä puhumalla, vaikka yhteiskunnassa ja kasvatuksessa yleisesti kannustetaan puhumaan. Eeva-Liisa Manner on sanonut kirjoittaneensa siksi, ettei osannut puhua, ja uskon tietäväni mitä hän tarkoittaa. Ilmaisemisen tarve on ihmisessä voimakkaasti läsnä, oikean tavan löytäminen vain on monille vaikeaa.

Kirjallisuusterapia, josta voidaan käyttää myös nimityksiä runoterapia, sanataideterapia, lukemisterapia, kirjoittamisterapia tai biblioterapia, on luovuusterapeuttista toimintaa, jonka tavoitteena on itseilmaisun ja itsetuntemuksen lisääminen (Linnainmaa 2008, 12–13). Kirjallisuusterapiassa keskiössä voi olla lukeminen, jolloin käsitellään toisten kirjoittamien valmiiden tekstien herättämiä kokemuksia, tai kirjoittaminen, oman tekstin tuottaminen ja sitä kautta ajatusten ilmaiseminen.

Terapeuttisen kirjoittamisen avulla on mahdollista lisätä oivallusten, itsereflektion, optimismin, hallinnan tunteen ja itsearvostuksen kehittymistä, ja tukea myönteisten selviytymiskeinojen löytymistä. Kirjoittaminen voi myös altistaa traumaattisille ärsykkeille turvallisella tavalla, ja narratiivisen näkökulman kautta voidaan tuoda kirjoittajan elämästään sepittämiin kertomuksiin uusia tulkintoja. Terapeuttinen kirjoittaminen voidaan nähdä eri näkökulmista joko purkamiskanavana, jäsentämiskeinona, etäisyyden säätelykeinona, hallinnan kokemuksen edistäjänä tai viestimisväylänä.

Kirjoittamisen terapeuttinen vaikutus voi ilmetä häiritsevän aineksen poistumisena, mielen tyhjentymisenä kirjoitusprosessin seurauksena, jos kirjoittamista katsotaan purkautumiskanavana. Jäsentävä ja työstävä kirjoittaminen taas etsii uusia näkökulmia, merkityksiä ja ratkaisuvaihtoehtoja. Kirjoittaminen pakottaa jäsentämään ja tekee kaoottisesta kokemuksesta hallittavan. Kielen avulla on mahdollista myös esineellistää ja siten etäännyttää ahdistusta synnyttävä kokemus, jolloin ahdistuksen aiheuttajaa on turvallisempi tutkia.

Symbolisaation kautta ihminen voi irrottaa itsensä kokemistaan tunteista, jolloin hän pystyy kirjoittamisen avulla tarkastelemaan itseään turvallisen etäisyyden päästä. Kirjoittamisen kautta ihmisen on myös mahdollista ottaa kokemuksensa hallintaansa ja muokata niitä, jolloin hänestä itsestään tulee aktiivinen toimija eikä vain tunteidensa voimaton uhri. Kirjoittaminen voi olla myös kanava viestinnälle ja kuulluksi tulemiselle. Luetuksi tulemista suurempi merkitys on kuitenkin sillä, että kirjoittaa. (Lindquist 2009, 81–84.)

Metafora liikuttaa tiedostamatonta

Terapeuttisen kirjoittamisen yhteydessä voidaan puhua kielellisen prosessoinnin tapahtumisesta kahdella tasolla, propositionaalisesti ja implisiittisesti. Propositionaalisella tasolla puhutaan yksiselitteisistä ja sellaisinaan ilmenevistä järjen tason merkityksistä, mutta implisiittisellä tasolla uppoudutaan syvemmälle, vihjaileviin merkityksiin, tunnelmiin, jotka eivät ilmene suoraan tekstissä vaan sen rivien välissä, kuten runouden kuvakielessä ja metaforissa. Jotta terapeuttinen kirjoittaminen voisi tukea uusien toimintamallien syntymistä, asioiden selkeytymistä ja eteenpäin menemistä, tulee sen tapahtua molemmilla tasoilla. Pelkkä järjen tason prosessointi saattaa toki selkeyttää kirjoittajan ajattelua, mutta implisiittisen tason oivallukset mahdollistavat kokonaisvaltaisen eheytymisen. (Lindquist 2009, 74.)

Runouden perustana on poeettinen ja metaforinen kieli. Vertauskuvallisuuden kautta kielen käsitteet jäävät auki, monitulkintaisiksi ja eläviksi. Pystymme kuvaamaan kokemusmaailmaamme totuudenmukaisemmin, kun yhden sanatarkan määritelmän sijaan asiat voidaankin ymmärtää usealla eri tavalla. (Mertanen 2009, 233.) Bolton (2009, 128) mainitsee, että metaforat ovat tie psykologisten ja sosiaalisten konventioiden ohi, syviin psyykemme perusrakenteisiin. Metaforien avulla on mahdollista tavoittaa syvälle juuttuneita traumojamme, joihin emme koskaan yllä kognitiivisen prosessoinnin kautta.

Kun elämä kohtelee ihmistä kaltoin, hyvinvoinnin uhaksi voivat muodostua kokemukset, joille ei ole sanoja. Olemme voineet kokea jotain sellaista, mitä emme pysty kuvailemaan, mutta tilanteesta on jäänyt tunnemuisto tai trauma, johon puhe ja looginen kieli ei yllä. Runouden ja metaforan taipumus kurkottaa kielen tuolle puolen, siihen mitä emme pysty sanoittamaan, on ainutkertainen tapa käsitellä sitä, mikä muuten pakenee tietoisuudeltamme. Runouden ydin on rivien välissä, siinä vaikeasti tavoiteltavassa tunnelmassa, joka katoaa kun siihen yrittää tarkentaa katseensa. Tuo tunnelma, kielentakainen vaikutelma, on avain myös syvempään hyvinvointiin. Runoudella voidaan ilmaista sellaista, mille ei ole sanoja, ja ilmaisun kautta nämä pakenevat kokemukset ja tunteet tulevat näkyviksi ja todellisiksi.

Tarina kertoo, että kun nuori runoilija John Keats törmäsi Edmund Spenserin runoelmassa “The Faerie Queene” ilmaukseen “the sea-shouldering whale”, hän liikuttui niin että purskahti kyyneliin. Sillä hetkellä, kun hän näki nuo sanat, hän ymmärsi mihin poeettinen kieli parhaimmillaan yltää. Se oli hetki, jolloin Keatsille avautui kokonainen toinen todellisuus, joka runokielen kautta on mahdollista tavoittaa. Tarina kuvaa metaforan voimaa kaunokirjallisessa tekstissä, mutta sama vaikutus siirtyy suoraan myös terapeuttiseen kirjoittamiseen ja sen voimaan. Runollisen ilmaisun kautta pääsemme käsiksi sellaiseen, joka muuten pakenee meiltä, ja jonka ilmaisemiseen ei ole mitään muuta tapaa. Kokemus, joka herää ilmauksesta “the sea-shouldering whale”, ei ole synnytettävissä mitenkään muuten.

Wittgenstein kehottaa meitä vaikenemaan siitä, mistä emme voi puhua, mutta hän ei tullut huomioineeksi runouden kykyä puhua siitä, mistä meidän muuten olisi vaiettava. Metaforan kautta voimme käyttää kieltä kuvaamaan sellaista, mihin meillä ei ole sanoja. Haanpään (2013) mukaan metaforan voima kiteytyy siihen, että sen avulla voimme tuoda tietoiseen käsittelyyn asioita, joita ihminen ei itse tiedä tietävänsä. Hän korostaa myös metaforan kaksoisroolia peittäjänä ja paljastajana. Kirjoittaja voi tuntea olonsa turvalliseksi metaforan tarjoaman etäisyyden päässä mutta toisaalta päästä käsiksi salattuun ja tavoittamattomaan.

Kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä metaforan tuoreus tai yllättävyys ei ole olennaista samalla tavoin kuin kaunokirjallisuudessa. Kliseinenkin metafora voi toimia, sillä keskeistä on, että se toimii kirjoittajalleen kuvaamalla kokemusta mahdollisimman tarkasti tai antamalla siihen uutta näkökulmaa. (Haanpää 2013.)

Metafora juontaa juurensa latinan ja kreikankielisistä välittämistä ja kuljettamista tarkoittavista sanoista. Metafora voidaankin nähdä eräänlaisena kuljetussysteeminä, jossa tieto siirtyy mielen alakerroksista ylempiin, tietoisiin kerroksiin. Metaforan kautta meidän on mahdollista olla kosketuksissa tiedostamattomaan suoraan, latistamatta sen alkuvoimaa tietoisen mielen kahleille. Metafora kuljettaa meidät yhteyteen mielemme nonverbaalisen, implisiittisen puolen kanssa. Näin se mahdollistaa myös eheytymisen kokonaisvaltaisella tasolla.

Terapeuttinen ja luova kirjoittaminen ovat minulle kaksi erillistä, mutta kuitenkin rinnakkaista maailmaa. Tunnistan kirjoittamisesta jotain hyvin erityislaatuista sellaisina flow-tilaan verrattavina hetkinä, kun teksti alkaa elää omaa elämäänsä minun tietoisesta, rationaalisesta ohjailustani huolimatta. Sanat tulevat paperille ikään kuin tietoisen mieleni sivusta. Noina hetkinä huomaan uskovani siihen, että kommunikaatio, ajatusten välittäminen ja sanoin kuvaaminen on mahdollista. Sanat ja kieli antavat minulle tien itseni ulkopuolelle, tekevät minut osalliseksi maailmasta, jota yleensä katselen ulkopuolelta.

Itseäni on kirjoittajana aina kiehtonut kommunikaatio ja sen mahdottomuus, ajatus siitä, kuinka sanat eivät yksinkertaisesti riitä välittämään sitä, mitä haluamme sanoa. Minulle niin luovassa kuin terapeuttisessakin kirjoittamisessa olennaista on pyrkimys kohti tuota mahdotonta, kommunikaatiota ja ymmärtämistä, ymmärretyksi ja nähdyksi tulemista.

Kirjoittaminen mahdollistaa kohtaamisen tekstissä, sen sisällä, joko omien tiedostamattomien ajatustensa ja tunteidensa kanssa tai toisten ihmisten, laajimmillaan koko muun ihmiskunnan kanssa. Olennaista on yhteyden luominen sanojen välissä, metaforisessa tilassa, tekstin takana. Vain siten pystymme tavoittamaan jotain siitä katoavasta, häilyvästä totuudesta, joka muuten pakenee meitä aina muutaman askeleen edellä.

Niina Mero on vapaa toimittaja ja kirjoittamisen maisteriopiskelija Hämeenlinnasta.

Lähteet:

Haanpää, Päivi. 2013. Suoraa metaforapuhetta – Metaforan ilmaisumahdollisuuksia kirjallisuusterapeuttisissa harjoituksissa. Helsingin yliopisto. Viitattu 4.2.2016.

https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/kirjoittamisen-tutkimus/kirjoittamisterapia/ryhmaterapia/metafora-harjoitukset-kirjoittamisterapiassa

Ihanus, Juhani & Bolton, Gillie. 2009. Kirjoittamiskäytäntö ja itsen kehittäminen. Teoksessa Ihanus, Juhani (toim.) 2009. Sanat että hoitaisimme – terapeuttinen kirjoittaminen. Duodecim.

Linnainmaa, Terhikki. 2008. Mitä kirjallisuusterapia on? Teoksessa: Mäki, Silja & Linnainmaa, Terhikki (toim.) Hoivasanat – opas kirjallisuusterapiaan. Porvoo: Duodecim.

Lindquist, Anita. 2009. Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä. Teoksessa Ihanus, Juhani (toim.) 2009. Sanat että hoitaisimme – terapeuttinen kirjoittaminen. Duodecim.

Mertanen, Heli. 2009. Poeettinen ja metaforinen kieli terapiatyössä. Teoksessa Ihanus, Juhani (toim.) 2009. Sanat että hoitaisimme – terapeuttinen kirjoittaminen. Duodecim.

Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://lumooja.fi/arkisto/kurkistus-kirjallisuusterapiaan/">
Twitter

Facebook


Laajasalon kirjastossa Helsingissä vietetään huomenna keskiviikkona Toivoa kirjallisuudesta -iltaa. Klo 18 alkavassa tilaisuudessa on teetarjoilu.

Instagram


Something is wrong. Response takes too long or there is JS error. Press Ctrl+Shift+J or Cmd+Shift+J on a Mac.