Pääkirjoitus 2/2007

Perheestä on povattu kirjallisuuden pitkäaikaista trenditeemaa. Se tarkoittaa,
että perheidylli loistaa poissaolollaan. Romaaneja ja novelleja
asuvat yksinhuoltajat, alkoholisoituneet äidit, angstiset teinit, mielisairaat
sisarukset, insestin uhreiksi joutuneet lapset, leskiksi jääneet vanhukset
ja aviokriiseissä pyöriskelevät pariskunnat. Runoihin sukua ei sen sijaan
päästetä kuin harvoin.

Oona Juutinen esittelee tässä numerossa Salla Simukan nuortenkirjoja,
joissa ydinperheen kulissi on purettu ja tilalla on vaikkapa kahden naisen
huoltajaparivaljakko. Juutinen perustelee poikkeusperheiden kuvaamisen
tarpeellisuutta sillä, että identiteettikriisien kanssa painiskelevalle teinille tutuista
puitteista kumpuavat tarinat ovat tervetulleita. Peruste pätee takuulla
myös aikuisiin – monien kirjojen, aivan kuten elokuvien ja tv-sarjojen, arvo
piilee monien mielissä niiden kyvyssä tarjota samastumiskohteita.
Suomalaisen lukijan ja katsojan negatiivinen kritiikki koskeekin usein teosten
uskottavuutta. Jos tarjolla on liian kauniita, rikkaita tai onnekkaita henkilöhahmoja,
lukijat ja katsojat älähtävät. Ei se kuulkaa noin helppoa ole tavalliselle
ihmiselle.

Vahva realismin perinne rötköttää edelleen hajareisin koko kotimaisen kirjallisuuden selän päällä. Vaikka joukkoon mahtuu myös fantastisia tarinankertojia, suuri osa kertojista menee yleisön mieliksi liiteriin ja tappaa itsensä työllä.

Onni liittyy perheestä puhuttaessa usein nostalgiaan. Lapsuudessa silloin
kauan sitten maailma maistui mustikoilta ja ruutupaitainen isä nosti korkealle
ilmaan. Nostalgiaa on muinoin pidetty sairautena, joka voi viedä hengen, valottaa
Jarno Ahola artikkelissaan ”Elinvoimaisista hengistä”. Nykyisin nostalgikkoja
ei onneksi kuskata sairaalaan. Nostalgiasta on tullut pikemminkin
taiteellinen elementti muiden joukossa.

Itse alan jo kaivata marginaaliin kadonnutta onnea. Perhettä, joka puhaltaa
yhteen hiileen. Monesti toisteltu puolitotuushan kuitenkin kertoo, ettei onni
kiinnosta ketään. Minäkään en vaadi ehdotonta onnea inspiroituakseni. Vastoinkäymiset ovat osa draaman kaarta, eikä minulla ole mitään kurjia kohtaloita vastaan.

Mitäpä olisi kirjallisuus ilman avioeroja – niihin uskovat kaikki.

Heidi Laine

Avainsanat: jarno ahola, oona juutinen, perhe, realismi, salla simukka, suku