Festivaaliraportti: Suomalaisen elokuvan festivaalilla vanha ja uusi kohtasivat

Suomalaisen elokuvan festivaalin pääpaino oli kokeellisessa elokuvassa sekä naisten ohjaamissa tai tähdittämissä teoksissa. Ääneen pääsivät myös elokuvien tekijät. Lumoojan raportissa tarkastellaan festivaalin keskeisintä tarjontaa.

Festivaalin päävieras oli kokeellisen elokuvan konkari Mika Taanila. Hänen teostensa pääteemana toistuu ihmisen suhde ympäröivään tekniikkaan. Taanila kytkee teeman niin robottien jalkapallokisoihin kuin tulevaisuuden tekoälyprojektia varten omaa elämäänsä tallentavan Erkki Kurenniemen henkilökuvaan.

Taanila myös kuratoi kokeellisen elokuvan historiaa esittelevän näytöksen. Muistelen lämmöllä takavuosien DocPoint-festivaaleilla nähtyjä Taanilan ja Sami van Ingenin kokoamia avantgarde-elokuvan esityssarjoja. Pettymystä ei tarvinnut nytkään kokea. Tunnin kestoisen setin aikana liikuttiin sujuvasti Vappuhumua-dokumentista (1938) Saara Ekströmin tanssielokuvaan Amplifier (2017).

Taanilan omista elokuvista ylitse muiden nousi runoilija Harry Salmenniemen tekstiin perustuva lettristinen runoelokuva Mannerlaatta (2016), jota pidän 2010-luvun merkittävimpiin kuuluvana pitkänä Suomi-elokuvana.

Lentomatkasta ja sen herättämistä peloista kertova Mannerlaatta koostuu erilaisista kankaalle välähtävistä, liukuvista ja vyöryvistä teksteistä sekä suoraan filmille kehitetyistä kuvista. Teoksessa ei ole käytetty lainkaan kameraa.

Isolta kankaalta nähtynä elokuva oli erityisen vaikuttava ja painostava, mitä Mika Vainion musiikki korosti entisestään. Pakottaessaan katsojan lukemaan ruudulla vilistäviä kirjaimia Mannerlaatta kyseenalaistaa jäykän “näytä, älä kerro” -periaatteen.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Mannerlaatta on painostava kokemus.

Selma Vilhusen elokuvissa nuoria naisia kohdellaan ihmisinä

Toinen merkittävä vieras oli ohjaaja Selma Vilhunen, joka tunnetaan ennen kaikkea niin fiktiivisten kuin dokumentaaristen nuorisokuvausten tekijänä.

Tyttö nimeltä Varpu (2016) on suomalaiseksi pitkäksi elokuvaksi vailla turhaa jäykistelyä. Isättä kasvanut 12-vuotias Varpu ottaa aikuisen vastuun, kun Siru-äidin elämänhallinta pettää. Tyttö alkaa omatoimisesti etsiä kadonnutta isäänsä.

Vilhunen ei saarnaa tai kohtele alentuvasti itsenäistä päähenkilöään, vaikka Varpu ei olekaan mikään kaikkeen pystyvä “Mary Sue”. Lapsen liian varhainen aikuistuminen on esitetty elokuvassa mainiosti.

Teknisesti tavanomaisen elokuvan suurimmat ansiot ovat näyttelijätyössä. Varpua esittävä Linnea Skog ja Paula Vesala äitinä ovat taitavia. Show’n varastaa kuitenkin Lauri Maijala isän roolissa. Suomalaisessa elokuvassa on harvoin nähty yhtä inhimillistettyä kuvausta skitsofreniasta.

Samassa näytöksessä nähtiin ohjaajan Turun Taideakatemiassa tekemä dokumentti Päivä isän kanssa (1999). Koskettava lyhytelokuva on ohjaajan yritys kuvitella täydellinen kesäpäivä kauan sitten edesmenneen isän kanssa. Kaipaus, muistot ja ajan kuluminen yhdistyvät onnistuneesti.

Dokumenttipuolella nähtiin ohjaajalta myös nuorten tyttöjen keppihevosharrastusta esittelevä Hobbyhorse Revolution (2017). Kuten Varpussa, Vilhunen kuvaa teinejä nokkeluuksineen ja ärsyttävyyksineen ilman ylemmyydentuntoa. Dokkari käsittelee liikuttavasti aikuistumista ja ennakkoluulojen vaikutusta nuorten elämässä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Linnea Skog loistaa Varpun roolissa.

Rautakylän vanha parooni – goottilainen kuriositeetti

Festivaalilla on ollut tapana esittää vanhoja mykkäelokuvia modernilla musiikkisäestyksellä. Tällä kertaa vuorossa oli sukudraama Rautakylän vanha parooni (1923), joka perustuu Sakari Topeliuksen kertomukseen.

1800-luvun puoliväliin sijoittuvan tarinan juoni on yksinkertainen. Kuolevan vanhan paronin omaisuutta havittelee viekas taloudenhoitajatar, jonka aikeita yrittävät estää oikeat, ylimykselliset perijät. Suurin osa elokuvan ajasta menee sen selittämiseen, miten tilanteeseen on päädytty.

Elokuva on teatterilavastajana paremmin tunnetun Carl Fagerin ainoa ohjaustyö. Teoksen hienointa antia onkin sen tunnelmallinen miljöö. Goottilaisuudesta kielivät mystiset sukusalaisuudet sekä lumen saartama synkkä kartano salakäytävineen ja kynttilöineen.

Valitettavasti mukana on myös Topeliukselle ja muille aikalaisille tyypillinen, erityisesti alempia kansanosia kohtaan alentuva ja saarnaava asenne, josta ei filmatisoinnissa poiketa tuumaakaan.

Maailman elokuvantekijöistä Rautakylän vanha parooni muistuttaa joistain Friedrich Wilhelm Murnaun uran alkupuolen heikommista töistä, vaikka Murnaun kuvalliseen kekseliäisyyteen ei aivan päästä.

Kari Mäkiranta orkestereineen teki säestyksellään elokuvalle kunniaa. Trion soitanto oli elokuvan kauniin restauraation lisäksi esityksen upeinta antia.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Rautakylän vanhan paroonin pääosassa nähdään näyttelijälegenda Adolf Lindfors.

Anna Erikssonin M on hahmoton sekasotku

Festivaalin yleisömagneetti oli laulaja Anna Erikssonin esikoiselokuva M (2018). Avantgarde-teos pohjautuu Marilyn Monroen elämään ja käsittelee tähtikulttiin kuuluvaa seksin ja kuoleman välistä yhdyssidettä.

Valitettavasti elokuvaa ei voi kutsua onnistuneeksi. Eriksson on varmasti noudattanut sisäistä ääntään ja tehnyt itseltään näyttävän teoksen. On kuitenkin syynsä siihen, miksi näin isot elokuvaprojektit ovat usein ryhmätöitä.

Ristiinnaulitsemisilla, lähikuvilla vulvasta, black metal -musiikilla ja tärisevillä ihmisruumiilla ei onnistuta sanomaan juuri mitään. Jatkuva David Lynchiin viittaaminen muuttuu kunnianosoituksesta matkimiseksi.

Elokuvan suurin ongelma on, ettei se onnistu löytämään tasapainoa peräkkäin vyöryvien kuvien ja kerronnallisuuden välillä. Alun perin teoksesta piti tulla installaatio. Kokopitkäksi elokuvaksi paisuminen on tehnyt siitä muotopuolen.

Eriksson kertoi yleisölle, ettei hän ole kiinnostunut tavallisesta tarinankerronnasta. Sama täällä, mutta jotta irtiotto toimisi, olisi kertomuksellisuudesta irrottauduttava joko kokonaan tai vahvistettava sitä, jotta surrealistiset poikkeamat saisivat enemmän voimaa.

Elokuvan hienoimmiksi osa-alueiksi jäävät sen musiikki ja äänisuunnittelu, jotka nousevat kliseistä kuvailmaisua isommiksi.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

M ei löydä paikkaansa kokeellisen ja kerronnallisen välistä.

Sika säkissä esitteli suomalaisen elokuvan nurjaa puolta

Uutena täkynä festivaalilla oli Sika säkissä -näytös, jossa esitetään joukko elokuvia, jotka tulevat katsojille yllätyksenä. Tällä kertaa keskiössä oli tietysti harvinainen suomalainen elokuva.

Esityksen aloittanut lyhytelokuva Let’s Fucking Die (1997) on Rare Exportsin (2010) ja Iron Skyn (2012) kuvanneen Mika Orasmaan ainoa ohjaustyö. Kökkö splatter-toiminta on 90-lukulaista “huumoria” Myrkky-lehden ja Duke Nukemin välistä. Mitä vähemmän sanottu, sen parempi.

Sitä seurannut Kim Finnin kauhuelokuva The Foetus (1997) jatkoi läträilyn merkeissä. Shinya Tsukamoton elokuvia muistuttava, paikoin vaikuttava visuaalinen ilme yhdistyy teoksessa lapselliseen shokeeraamiseen.

The Foetus on sarja perverssin päähenkilön toteuttamia seksuaalisia tekoja ja väkivallan purkauksia käytettyjen tamponien imeskelystä kuolleen sikiön naimiseen. Elokuva yrittää saada katsojansa närkästymään. Tosiasiassa pintaan nousee haukotus.

Drum’n’bass-jumputuksesta koostuva ääniraita yrittää samaa kuin Tsukamoton Tetsuo the Iron Manin (1989) industrial-musiikki, mutta on esikuvaansa käppäisempi. Filmi on kuitenkin katsomisen arvoinen sen viimeisten 5–10 minuutin aikana nähdyn editoinnin ilotulituksen takia.

Sekoilun jälkeen esitetty Jussi Parviaisen käsikirjoittama ja Juha Rosman ohjaama Katso ihmistä (1981) on kahteen ottoon jaettu lyhyt monologi, jossa Markku Maalismaa kertoo uskon menettämisestä järjestelmään. Elokuva on kiinnostava kuriositeetti mutta ei muistelemisen arvoinen.

Pekka Hyytiäisen MP – Minä pelkään (1982) on yksi harvoista suomalaisista psykologisista kauhuelokuvista. Se kertoo mökkilomaa viettämään lähteneen perheen voimattomuudesta ydintuhopelon edessä.

Minä pelkään on hiukan kliseistä taide-elokuvaa, joka etenee verkkaisesti. Elokuvan käsikirjoitus erityisesti vuorosanojen osalta on tönkköä, mutta Hyytiäisellä on ollut silmää visuaalisuudelle, joka luo paikoin ahdistavaa tunnelmaa.

Loppuhuipennuksena nähtiin Tuomo-Juhani Vuorenmaan ohjaama Julisteiden liimaajat (1970). Kulttielokuvassa Erkki Saarelan esittämä nuori vasemmistolainen valokuvaaja taistelee fasismia vastaan jaarittelemalla kulunutta vallankumousliturgiaa ystäviensä kanssa.

Elokuvahistorian tuntijoille Julisteiden liimaajat voisi yrittää tiivistää kuvaamalla sitä Ere Kokkosen ohjaamaksi versioksi Jean-Luc Godardin Pierrot le fousta (1965).

Sielua turruttavan tylsä kokonaisuus saavuttaa lopulta jonkinlaisen dadaistisen katarsiksen. Tönkkösuolatulle näyttelylle, typerille repliikeille ja kirkasotsaiselle idealismille alkoi hihitellä jo mielenterveytensäkin suojelemiseksi.

Loputtoman pitkillä otoilla kuvatut kohtaukset ovat epäautenttisuudessaan hurmaavan surkeita. En muista milloin olisin ollut elokuvateatterissa viimeksi yhtä aikaa turhautunut ja huvittunut.

Kaiken kaikkiaan Sika säkissä -näytös oli hyvin valikoitu, vaikka omaan makuuni veriläträyksiä oli yksi liikaa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Onnistunut festivaali

Kokonaisuutena Suomalaisen elokuvan festivaali oli ensikertalaiselle mukava kokemus. Ohjelmistoon oli hienosti valikoitu kokoelma uutta ja vanhaa. Elokuvissa ja vieraissa ei ollut ylitarjontaa eikä päällekkäisyyksiä, vaan ohjelma oli muotoiltu huolella.

Toisin kuin monilla pääkaupunkiseudun elokuvafestareilla, katsojan ei tarvinnut ravata ympäri kaupunkia. Kino Diana ja Logomo riittivät esityspaikoiksi, vaikka en kai koskaan totu Logomon penkkien lievään epämukavuuteen.

Moittia voisi siitä, että tekijöille olisi voinut varata enemmän aikaa kertomuksiin elokuvista. Erityisesti Selma Vilhusella vaikutti piisaavan kiinnostavaa kerrottavaa, jonka kuulemiseen aika ei valitettavasti riittänyt.

Linkkejä:
Festivaaleilla vierailleen Anneli Nygrenin haastattelu
Suomalaisen elokuvan festivaali

Please follow and like us:

More Like This


Kategoriat


Festivaaliraportti Kritiikki Raportti Tapahtuma

Avainsanat


Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Twitter