Kritiikki: Akkamuseon avulla sheimaamista ja vaientamista vastaan – Minna Cunt revittelee rääväsuisesti verbaalisesta vallankäytöstä

Minna Cunt – valtakunnan kauhein akka
Sara Koiranen & Vilja Lehtonen (ohjaus ja käsikirjoitus)
Ensi-ilta 8.11.2019

Kuten nimestäkin voi päätellä Minna Cunt – valtakunnan kauhein akka ei ole se Minna Canthin juhlavuoden perinteikkäin esitys. Vaikka esityksessä ladellaan Canthin elämäkertatietoja paikoitellen hyvinkin tarkkaan, toimii Canth vain kimmokkeena, lähtökohtana ja välineenä laajempia kysymyksiä käsiteltäessä.

Turkulaisen Teatteri Mundon kantaesitys Minna Cunt tuo Minna Canthin nykypäivään ennen kaikkea henkilönä. Kirjailijan kuva on ripustettu seinälle keskelle lavaa. Canthin läsnäolo kuvana muistuttaa siitä, että kirjojen sivujen lisäksi Canth on säilynyt lähinnä kuvina ihmisten mielissä. Esitys käsittelee juuri mielikuvia ja niiden tehoa. Kysymys asettuu näin: mitä oikeastaan tiedämme ihmisen, jota niin monesti käsittelemme vain mielikuviemme varassa, todella sanoneen?

Esitystä varten on selvästi tutkittu Canthin tuoreimpien tutkijoiden teoksia. Minna Maijalan väitöstyöstä kummunneessa elämäkerrassa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth (Otava, 2014) paljastuu aivan uudenlainen näkemys Canthin elämästä. Se eroaa aiemmasta Lucina Hagmanin kirjoittamasta Minna Canthin elämäkerrasta (1906, 1911) erityisesti siinä, ettei tuore elämäkerturi ole yrittänyt tulkita Canthia tämän teosten läpi vaan tukeutunut fiktion sijaan kirjailijan kirjoittamiin artikkeleihin sekä kirje- ja päiväkirjalähteisiin. Canthin ajatuksia paljastaa suorasanaisesti myös toimittaja Suvi Aholan toimittama kokoelma mielipidekirjoituksia Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019).

Kaiken tämän tietää myös Emma – esityksen päähenkilö, jota taiten ja ilmeikkäästi esittää Noora Happonen. Homssuinen Emma on arkuudessaan ja vaatimattomuudessaan hyvin muumimainen hahmo. Jokin Emman vähittäisessä voimaantumisessa tuo mieleen Tove Janssonin Muumi-kertomukset, joissa pienestä ja nukkavierusta kasvaakin suuri ja merkittävä.

Pienen huoneteatterin tilaan ei kovin suurta kööriä mahtuisikaan. Siksi on ymmärrettävää, että Minna Cunt on jätetty yhden elävän akan esitykseksi. Elottomia hahmoja esityksessä puolestaan on aika liuta. Lavalle on luotu kokonainen akkamuseo eli koko näyttämötila on tapetoitu tunnettujen akkojen kuvilla – Minna Canth tietenkin kunniapaikalla kaikista kauheimpana. Äänitekniikan ja videoprojisointien avulla tilaa on kekseliäästi laajennettu, joten katsojat pääsevät vierailemaan aina Kuopion Kanttilassa asti.

Vaikka esityksessä on vain yksi näyttelijä, on silti kyseenalaista, onko kyseessä kuitenkaan monologi. Emma, joka ajattelee itsekin olevansa Canthin sukua, esittelee mielihyvää pursuen akkamuseotaan yleisölle saaden katsojatkin mukaan leikkiin. Todellisuuden ja fiktion raja häilyy siinä, missä neljännen seinän illuusiota rikotaan. Esitys on hyvin tiiviisti kiinni nykypäivässä. Yhteiskunnallinen kritiikki käy ilmi suorasanaisesti.

Esiintyjä Noora Happonen ja Anna-Maria Vänskän rakentama nukke Jaana. Kuva: Jouni Kuru / Brave Teddy.

Varsin merkillepantava hahmo on myös Jaana, Emman itse luoma ja varsin rääväsuinen nukkeakka. Happosen heittelehtiminen nukettamansa Jaanan ja näyttelemänsä Emman välillä sujuu sulavasti kuin leikiten, vaikka hahmot ovat aivan toistensa vastakohtia. Paikoin herää kysymys, onko lavalla sadatteleva diiva kuitenkaan todellinen olento vai vain Emman mielikuvituksen tuotetta.

Esityksen sävyt vaihtelevat laidasta laitaan. Kielenkäyttö sisältää niin ronskia kuin viatontakin huumoria ja valtavasti ironiaa mutta myös rajua ja ahdistavaa vihapuhetta. On täysin oikein, että tästä varoitetaan yleisöä ennen esitystä.

Kuten sanottua Minna Canth on vain yksi esityksen rakennuspalikoista, joka mahdollistaa esityksen emansipatorisen kehityskulun. Samoin kuin slutwalkeilla naiset ottavat kadut haltuunsa, akkamuseolla naiset akattavat itsensä, jolloin halventavasta nimityksestä tuleekin jotain tavoiteltavaa.

Naisiin kohdistuva vihapuhe ja sheimaaminen ovat kaikki kielellistä vallankäyttöä, jolla pyritään naisten äänen vaientamiseen. Kielellinen valta-asema kääntyy esityksessä päälaelleen, kun naiset kohottavat itsensä koko asetelman yläpuolelle.

Esityksen näennäinen sanoma lienee todeta, että on ihan hyväksyttävää olla ronskisti puhuva ja kunnianhimoinen akka. Hieman pintaa raapaisemalla kuitenkin huomaa syvemmän sanoman, joka kertoo siitä, mitä verbaalinen vallankäyttö ylipäätään on ja millainen ongelma se on ollut yhteiskunnassamme aina Minna Canthin ajoista asti.

Teatteri Mundo: Minna Cunt – valtakunnan kauhein akka

Ohjaus ja käsikirjoitus: Sara Koiranen & Vilja Lehtonen
Esiintyjä: Noora Happonen
Ääninäyttelijät: Janette Räikkönen ja Eeli Hallikainen
Äänisuunnittelu: Eero Auvinen
Valosuunnittelu: Irene Lehtonen
Lavastussuunnittelu: Vilja Lehtonen
Puvustussuunnittelu: Noora Happonen
Nukenrakennus: Anna-Maria Vänskä

Please follow and like us:

More Like This


Kategoriat


Kritiikki

Avainsanat


Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Twitter