Kritiikki: “Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille”

Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula
Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018

Metsänpeitto on Inkeri Aulan kirjoittama ja Sanna Hukkasen kuvittama hieno, kekseliäs sarjakuva-albumi, jossa vanha kansanperinne kohtaa nykyajan. Ihmisen luontosuhde punnitaan, eikä puhtaasti talouteen ja tehokkuuteen perustuvaa metsänhoitoa esitetä kovin mairittelevasti.

Kirjassa kuvataan hienosti perinteistä luontosuhdetta ja sitä, kuinka unohtuneet perinteet elävät yhä kielessä. Metsästä edelleen pyydetään, vaikka usein vain otamme. Tämä näkyy välillä teoksen jopa apokalyptisissa nykyajan ja nykyisen metsätalouden kuvauksissa.

Kirjan viimeisen luvun esittelyssä kerrotaan elämänpuumyytistä: ”Jos puu kaadetaan, niin yhteys ihmisen ja taivaan välillä katkeaa. Ihminen irtautuu luonnosta ja jumalista: syntyy ihmisen kulttuuri ja uusi järjestys hyvässä ja pahassa.” Kuulostaa kovin tutulta.

Sarjakuva-albumi kuvittaa modernin ajan myötä unohtunutta historiaa ja mytologiaa, yhteistä menneisyyttämme, jota ei koulussa opeteta, mutta jonka jäljet kuitenkin näkyvät edelleen sananparsissa, juhannuskoivuissa ja pihan pihlajissa. Tarinoiden pohjana on käytetty loitsuja ja kansanperinneaineistoa.

Teoksen kirjallisesta sisällöstä vastaavan kulttuuriantropologi Aulan ammattitiedon ja kuvittaja Hukkasen taiteen myötä teosta lukiessa tuntuu kuin saisi kosketuksen johonkin hieman piilotettuun. Teos luo yhteyden perintöön, joka on olemassa, mutta kätkettynä arkkuun, jonka kantta kirja raottaa antaen vilauksen aarteista, jotka voimme vielä saada, kunhan olemme niiden arvoiset.

Jokaisen puulajin tarinalla on erilainen kuvitus. Tyylillisesti sarjakuva-albumi on linjakas ja yhtenäinen, mutta eri tekniikat ja värimaailmat vaihtelevat vesivärien ja maalausten vuorotellessa hieman perinteisemmän sarjakuvakuvituksen kanssa. Esimerkiksi viimeisessä tammiaiheisessa tarinassa nähdään erinomaisesti kertomuksen kalevalaiseen maailmaan sopiva sinikultainen kehyskoristelu, joka tuo mieleen Akseli Gallen-Kallelan taiteen. Toinen hyvä esimerkki on tarina ”Vanha Haapa”, jonka kuvitus on kerrassaan upea; monet kuvista voisi nähdä toimivan omillaan tauluina. Koivusta kertovassa tarinassa ”Äiti” koivupuu on hyvin fyysisesti läsnä tarinan ollessa maalattuna koivun kaarnaan. Tämä kertomus on teoksen onnistunein; se on tarinana vähäeleinen mutta tunteikas, kuvituksen ollessa herkkää ja taidokasta. Kaiken kaikkiaan teoksessa toistuu ajatus siitä, kuinka pinnan alla, juurakoissa, on vielä paljon enemmän kuin mitä ensisilmäys paljastaa.

Tekstiä on vähän mutta riittävästi. Tarinoita alustavat tietokirjamaiset osiot luovat rangon, jonka päälle itse sarjakuva luo lihan ja sielun. Tarinoissa on myös kielellistä vaihtelua. ”Suuri Tammi” on kirjoitettu karjalan kielellä ja ”Äiti”-kertomus on kokonaan sanaton. Osassa tarinoita puhekuplissa on perinteisten repliikkien sijaan loitsuja ja kansanrunoutta.

Muutamissa kohdin henkilöhahmojen kasvoilta on löydettävissä tietynlaista kömpelyyttä, mutta tämän saattaa helposti hyväksyä, sillä samalla piirre on myös kovin suomalainen.

Teoksen lopussa kerrotaan, kuinka valikoitujen puiden ulkopuolelle jäi vielä paljon sellaisia, joita ei käsitelty kirjan mitan rajallisuuden vuoksi. Ehkä siis on toivoa sisarteoksesta myöhemmin. Tällaista helposti omaksuttavaa perimätiedon avaamista soisi tehtävän lisääkin.

 

Teksti: Antti Impivaara

Please follow and like us:

More Like This


Kategoriat


Kritiikki

Avainsanat


Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
Twitter