Kritiikki: Waltari vie matkalle historialliseen Helsinkiin

Mika Waltarin Helsinki
Juha Järvelä
Minerva, 2019

Juha Järvelän Mika Waltarin Helsinki on kattava katsaus Helsinkiin sellaisena kuin kirjailija Mika Waltari (1908–1979) sen koki ja kirjoitti.

Kirjassa käydään läpi Waltarille läheisimmät kaupunginosat ja hänelle merkittävimmät osoitteet. Mukana ovat esimerkiksi Töölö, jossa kirjailija asui perheineen, ja Kluuvi, jonka kahviloissa Waltari viihtyi nuorena.

Kaupunginosat ja osoitteet esitellään hakuteosmaiseen tyyliin – koko kirjaa ei tarvitse lukea ymmärtääkseen, mistä vaikkapa Kluuvin kohdalla puhutaan, vaan Järvelä kertaa keskeiset tiedot tilanteen sitä vaatiessa.

Mika Waltarista kerrotaan niin kaskuja kuin elämäkerrallistakin tietoa, mutta sitäkin tarkemmin teoksessa paneudutaan Helsingin kokemiin muutoksiin, kaupungin uusiin korkeisiin rakennuksiin ja vanhoihin, purettaviksi päätyviin puutaloihin.

Mika Waltari jää sivuosaan, sillä kirjan tähti onkin Helsinki. Waltari on rajaava tekijä – hänen elämänsä ja teoksensa rajaavat sekä aikaikkunan että maantieteellisen alueen, johon teos keskittyy.

Hakuteosominaisuutensa vuoksi kirjassa on paljon toistoa. Luopumalla kertaamisesta teoksesta olisi saanut luettavamman. Kirja on niin hyvin kirjoitettu ja sisältää niin paljon tietoa, että sen lukisi mielellään kuin minkä tahansa tasokkaan tietokirjan, kannesta kanteen ja lähes yhdeltä istumalta.

Nyt jatkuva asioiden uudelleen kertominen hidastaa lukemista, erityisesti Waltarin pitkäaikaisimmasta asuinalueesta Töölöstä puhuttaessa. Tietyt asiat esimerkiksi Waltarien kodista Tunturikatu 13:ssa ja pariskunnan avioliitosta toistuvat jatkuvasti.

Järvelä tietää, mistä puhuu. Waltarin elämästä kerrotaan varmaan ja asiantuntevaan tyyliin niin kuin helsinkiläistalojen arkkitehtuurista ja kaupungin historiakistakin. Järvelän asiantuntijuus näkyy kirjasta kauas, mutta parasta on, että myös hänen tekstinsä on jouhevaa ja helppolukuista.

Kirjasta nauttiakseen ei itse tarvitse tietää mitään Mika Waltarista. Järvelä johdattelee lukijaa eteenpäin varmoin ottein ja selittää tarkasti auki niin Waltarin avioliiton kuin kirjailijanurankin.

Sen sijaan Helsingistä on hyvä tietää ainakin jotain ennen kirjaan tarttumista, tai ainakin kaupungin kartta on hyvä olla esillä. Kirjan omat kartat ovat pieniä ja käsittävät aina vain muutaman asuinalueen.

Kaupunginosista, kaduista ja yksittäisistä rakennuksista kerrotaan kuitenkin pikkutarkasti. Kartan tai Helsinki-tuntemuksen avulla kuvaukset sulautuvat yhteen ja muodostavat tarinan.

Hauskinta on päästä lukemaan itselle tutuista paikoista ja oppia, että hassu vanha talo Dallapénpuistossa on aikoinaan ollut ruumishuone, ja että Alvar Aallon suunnittelema Enso-Gutzeitin talo (nyk. Stora Enson pääkonttori) rakennettiin Katajanokalle hulppean, punatiilisen Norrménin talon tilalle.

Myös Waltarin elämästä ja urasta jää käteen samanlaisia pikkuhippusia: tieto siitä, että Waltarilla oli etenkin nuorempana useita avioliiton ulkopuolisia ihastuksia, ja että hänen lukuharrastustaan jarrutti koululaisena ikävä kirjaston lainarajoitus.

Kiinnostavaa on myös kuulla Waltarin toimineen Nuoren Voiman Liitossa nuorten kirjailijoiden opastajana ja että Ylioppilaslehden päätoimittaja Urho Kekkonen ei 1920-luvun lopulla hyväksynyt Waltarin runoa painettavaksi lehteensä.   

Järvelä on kirjoittanut kattavan teoksen Waltarin ja Helsingin yhteiselosta. Kirja on pienestä jankkaavuudesta huolimatta helppolukuinen ja kiehtova kokemus etenkin niille, joille Helsinki on jo ennestään tuttu.

Lukijalle, jonka Mika Waltari -tuntemus koostui lähinnä Komisaario Palmuista ja Sinuhe egyptiläisestä, kirja tarjosi paljon uutta myös Waltarin osalta.

Please follow and like us:

More Like This


Kategoriat


Kritiikki

Avainsanat


Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Twitter