Runoja: Veden unia, tuulen muistoja – kirjoittavat naiset uneksivat matkalla

Virginian unia

Heräsin aamun kirkkauteen silmät sokaistuneina. Puhaltamani savu leijui huoneen valkeudessa, minä hengitin valoa. Linnut soittivat tiukujaan ja visersivät pillejään puutarhassa. Askelten kaiku käytävässä sai minut kavahtamaan hetkeksi. Hetkessä leijailen alakulosta ja hajanaisista ajatuksistani eloisuuteen, luovuuteni eheyteen. Oma hetkeni, etuoikeuteni olla itseni, olla Hänen, Orlandon kanssa kahden. Kuuntelen ohi ajavan polkupyörän kirskuntaa avoimesta ikkunasta. Sinisten ruusujen raikas tuoksu lähes pyörryttää, niiden kukat kurottavat terälehtiään herkistyneinä kohti aamuvaloa lasimaljakossa. Join teetä ja istuin nojatuolissa kynän tuttu tuntu kädessäni, kirjoitan uutta sivua, sekoittaen todellisuutta sanoiksi, järjestäen unia muistoiksi paperille. Nuori aatelinen, Orlando, mies naisen ruumiissa, nainen miehen ruumiissa. Orlando tanssii halki vuosisatojen aikakenttien. Hän syttyy palamaan ihmisten sydämissä, kiertolaisena, tutkimusmatkailijana, maailmanmiehenä ja -naisena, voittamattomana. Kuolematon sankari ja sankaritar, rakastaja ja rakastajatar. Kuolematon rakastettu kuningattaren hovin lemmikkinä, luistelemassa talvisella Thames-joen jäällä, seikkailemassa Konstantinopolissa, laukkaamassa punasilmäisen hevosen selässä, ajamassa moottoripyörällä kohti tuntematonta. Mahtipontinen aatelisherra joutui myös henkevän pilkan kohteeksi. Orlando ja rakkaus, Orlando ja avioliitto eivät toteutuneet kuten onnellisissa saduissa. Hän kuolee vaipuen aina syvään unohdukseen, uneen. Minä kahlaan synkässä joen vedessä. Lepään hetken taas vedessä selälläni, keveänä kuin aineeton varjo tai auringon kilo. Pian jo päivä nostaa kimaltavin sormin auringon keltaisen hedelmän korkealle taivaan utupilviseen sineen. Kirjoitan Orlandon elämäkerran, puhallan hänen tajuntansa eloon, vahvaan liekkiin. Synnytän rakkauteni aina uudestaan naisena ja miehenä, uudistan hänet nuoreksi, kauniiksi ja iättömäksi. Näen unissani Hänet katkeransuloisena heijastuksena mieleni peilistä. Muistan Sinut, Vita. Kohtaamme geometrisessa puutarhassa, juoksemassa kuin huolettomat nuoret naiset kohti uutta aikakautta. Joen rantavedessä viileä vesi pistelee jalkojani, vesi muistaa suruni taakan, se tuntee minut, kuulee kivieni kuiskeen takkini taskuissa. Tuuli puhaltaa sairaalan aution huoneen vanhan, puhdistusaineiden tuoksun pois mielestäni. On vain puutarhan ja oman huoneeni tutut tuoksut, olen kotona, turvassa harmeilta. Leonard koputtaa huoneeni ovea. Hätkähdän, olen sammuttanut savukkeen tuhkakuppiin, sanat aaltoilevat päässäni.

Aukaisen silmäni puutarhassa, missä Vita heittää palloa lastensa kanssa. Tunnen ystävättäreni käden vahvana omassani, silloin, kun kerran olimme erottamaton, yhteen kasvanut elämän puu. Raikas tuuli puhaltaa mereltä. Kävelemme ystävieni kanssa meren rannalla lämpimällä hiekalla kohti majakkaa. Nessa, Leonard ja muut, kiintymykseni ilmentymät. Käteni puristaa kynää kevyesti, ja sanat soljuvat paperille tarinoina, kuin lapset, jotka synnytän eheiksi ja rikkinäisiksi hahmoiksi ihmisten mieliin. Aallot virtaavat jatkuvasti tajuntani rannoilla, kuin ystävät menneisyydestä.

 

Janetin unia

Herään aina yhtä malttamattomana aamun puhdistavaan aurinkokylpyyn. Pienessä talossani elän vapaana ja kahlitsemattomana, kuin merenelävä. Työnnän varpaani mereen, hykerrän tyytyväisenä, tuulen suolan tuoksu saa minut odottamaan alkavaa päivää. Malttamattomana kuin nuori tyttö ja levollisena kuin aikuinen nainen. Veden välkehtivä pinta täynnä ihmiskasvoja, heitä, joista yhä uneksin. Muisto yölinnuista ja sairaalan kaikuvista käytävistä, kylmistä huoneista. Ankarat kasvot valkopukuisten hahmojen päissä. Sisarteni rusoposkiset kasvot, lasten pienten jalkojen tepastelu hiekkarannalla. Epilepsian kuolemankatkuinen kahmaisu veljeni ympärillä, näkymättömät, armottomat kourat, ne olivat hänen kehoonsa juurtuneet. Ne kaksi mereen hukkunutta, tuulesta syntynyttä neitoa, sisartani. Kuoleman vesi vei lopulta heidät. Kuljen matkoillani halki Euroopan Ibizalle ja Lontooseen asti. Kaikki mitä etsin löysin tutkimusretkilläni paikkojen tunnelmista, ihmisten sanoista, katseista, kosketuksista. Minä synnyin uudelleen monien vuosien olemattomuuden ja unohduksen jälkeen. Kynä kädessäni ripottelee sanoja paperille. Painavia sanoja, keveitä sanoja, surusanoja, ilosanoja. Pöllötkin itkevät, kuulethan yössä jo aikuisiksi kasvaneiden lasten muistojen helisevän, helposti särkyvän lasimaljan. Se saari, jossa synnyin ei kohdellut minua ensin välittäen ja arvostaen kuten vertaistaan. Se satutti minua, vei ihmisyyteni vuosiksi. Kirjat veivät minut korkeammalle, kasvattivat siivet selkääni. Kirjoitin itseni ulos umpikujasta, eksyin hyytävään taloon, jonka ainoan oven, ulospääsyn sanani löysivät. Synnyin näkyväksi, kuulluksi ja olevaksi maailman ihmeille.

En kulkenut turhaan kadotuksen puutarhoissa, en kadottanut turhaan haurasta paperiminääni vuosiksi. Iloitsen, kuinka sairaalan lääkäri katsoo minua hyväksyen, nyökkää ja loittonee, on poissa autioiden huoneiden koleus ja kaiku. Punon muistojen langasta sitkeää seittiä, vesipisarat kimmeltävät siinä auringossa, jalokivinä. Maan äidin kehoni kukoistaa, kukkii punaisia kukkia, kasvaa vihreää, tuulessa huojuvaa pitkää ruohoa. Olen yhtä pyörteisen tuulen ja vaahtopäisen veden kanssa.

 

Kirjailijan unia (vuonna 2017)

Kaupungin huhtikuinen aamu kohisee liikenteen meluna avoimesta ikkunasta sisään. Nainen juo inkivääriteetä, istuu työpöydän ääreen. Hän avaa kannettavan tietokoneen, laskee sormensa näppäimistölle levottomana työhuoneen kuulaassa valossa. Mustavalkoinen kissa nukkuu ikkunalaudalla aamun auringossa. Nainen kadehtii sen onnea ja huolettomuutta, kissan aikaa. Tämä vanha talo korkeine seinineen, avarine kattoineen ja leveine ikkunoineen on kuin toisesta ajasta, 1900-luvun sotavuosilta, kaukaisesta menneisyydestä. Taustalla soi neoklassinen musiikki tietokoneen kaiuttimista, tällä kertaa ranskalaista eteerisen vahvaa tunnelmointia. Facebookissa tuttu kirjailija kirjoittaa, kuinka kirjoittajan työ sujuu taidokkaasti tasapainotellen puolison, lasten, perheen vaatimien velvoitteiden ja oman todellisuuden sekä luomisen vimman välillä. Sellainen hänkin on toisinaan, trapetsitaiteilija omassa maailmassaan. Hän kirjoittaa tarinaa naisesta. Tämä nainen herää eräänä aamuna ja on unohtanut, kuka on, missä asuu ja missä ajassa elää. Nainen on eksyksissä nykyajassa, hän onkin kotoisin kolmikymmenenluvun suurkaupungista. Hän vain herää muuttuneena, unohtuneena, kuin hulluksi tulleena aikamatkailijana. Tarinan toinen nainen herää kolmikymmenluvun historiallisissa kulisseissa, se vieras tulevaisuudesta, harhailijana menneisyyden labyrintissä. Hän, auringon valaisemassa huoneessaan, kirjoittaa uuden luvun, siinä etsitään identiteettiä, omaa paikkaa, aikaa ja kotia. On unohdettu oma nimi, synnyinaika, perheenjäsenet. Ainoa keino on tutkia unissa omia alitajunnan sekoittamia muistoja. Unen kudelmista naiset alkavat rakentaa omaa historiaa, yrittävät kirjoittaa uusiksi elämänsä tarinaa. Vieraantuneet hahmot, tuntematonta pelkäävät, turvallisesta omasta todellisuudestaan karkotetut naiset. Heillä on menneisyys ja tulevaisuus, jos he vain sen muistaisivat. Unien portti tuntemattomaan, se on kaapannut nämä kaksi naista eri aikakausilta. Toinen heistä kahlaa paljain muistojen joen rantavedessä jotain raskasta taskuissaan, toista kutsuu meren ikiaikainen kohina ja viileän veden hyväily. He alkavat muistaa. Älypuhelin kilahtaa, kun Pyry lähettää hänelle tekstiviestin töistä. Hän kirjoittaa saapuvansa kotiin puoli tuntia myöhässä tänään. Nainen aikoo valmistaa illaksi heille jotain erityistä ruokaa. Hän ei ole mikään kodin hengetär. Kevät kihelmöi vatsassa ja kirjaimia kannettavan tietokoneeni näytölle puhaltavissa sormissa. Nainen kävelee meren rannalla tietä pitkin tuulen vilvoittava tuiverrus kasvoillaan. Helsingin Merisatamassa odottaa laivoja, kauempana myös laituriin kiinnitettyjä purjeveneitä. Meren kutsu saa hänet unohtumaan hetkeksi kaukokaipuuseen. Hän muistaa, miltä Barcelonassa tuoksuu keväisin: suolaiselta, jäätelöltä, tapaksilta. Liikenteen melu ja katalonialaisen kitaran surumielinen sointi kaduilla. Hän muistaa, miltä Katalonian auringon lämpö tuntui iholla. Se sulattaa jäätyneenkin sielun. Vanhassa kaupungissa voi vaeltaa tuntikausia kujilla pitkästymättä. Hän joi viiniä kahvilan sisäpihalla ja käveli jalkansa kipeiksi aistien historiaa joka henkäyksellään. Unettoman päiväunia Suomen pääkaupungissa. Jos hän vain saisi kuhisevan sisäisen maailmansa rauhoittumaan, asettumaan illalla pois lukemattomien hahmojen ja kuvien todellisuudesta. Yöt saapuvat aina, painostava, piinaava hiljaisuus. Pillereiden karvas maku, huimaava unohdus. Vuosi sitten keväällä nainen lepäsi vuoteessa, tuskin tajuissaan, tyhjä lääkepurkki yöpöydällä. Hän oli matkalla jo toisaalle. Sairaalan kova valkeus, lääkärin ja hoitajien huolestunut puheensorina ympärillä. Vatsahuuhtelussa hän ei ollut läsnä, vaan kaukana, lensi taivaalla merilinnun hahmossa. Nainen, uneton ja levoton pesee meren suolaa pois iholtaan ja hiuksistaan. Suolan maku kielellä, tuoksu jonka virkistävä tuuli tuo, viesti kaukaa meren takaa. Työhuoneen peilistä katsovat väsyneet kasvot. Hän näkee toiset kasvot, kapeat, tummien hiusten kehystämät, vakavan ilmeen. Ne katoavat, hän näkee kolmannet kasvot, punaisten hiusten kehystämät, veikeän ilmeen. Nekin katoavat, valonsäde ikkunasta saa hänen oman peilikuvansa liekehtimään auringossa hetkeksi.

Tarinani naisilla on vedenväriset, syvällä toisen katseessa viipyvät uteliaat silmät. Silmien hehkuva, sisäinen valo valaisee heidän olemuksensa, saa vastaantulijan hätkähtämään. Ja lopulta tulemaan ulos kuorestaan. Heidän sanoissaan piilee tuulen kepeys ja veden paino.  Kuljen hitaasti työhuoneeni kirjahyllyjen ohi, silmäilen kirjojen selkämyksiä. Käteni hipaisee kahta kirjaa, Virginia Woolfin Orlandoa ja Janet Framen teosta Owls do cry. Muistan teidät kirjojeni sivuilta, kuolemattomat ystävättäret. He eivät koskaan tavanneet. He olivat ystäviä vain unissaan.

Kuvitus: Meria Palin

Please follow and like us:

More Like This


Kategoriat


Runo

Avainsanat


Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://lumooja.fi/runoja-veden-unia-tuulen-muistoja-kirjoittavat-naiset-uneksivat-matkalla">
Twitter

Facebook


Tervetuloa tänään sunnuntaina klo 13.00 Turun Kirjan talolle Lumoojaa kustantavan kirjoittajayhdistys Kapustarinnan syyskokoukseen, jossa äänestetään ensi vuoden hallituksesta!

Instagram


Something is wrong. Response takes too long or there is JS error. Press Ctrl+Shift+J or Cmd+Shift+J on a Mac.