Tapahtuma: Annikin runofestivaali juhlisti 15 vuoden taivaltaan taiteellisen vapauden hengessä

Annikissa paistoi festivaalin kunniaksi aurinko.

Annikin runofestivaalin 15. vuotta juhlittiin perinteikkäässä Annikin puutalokorttelissa Tampereella 9. kesäkuuta 2018 teemalla ”Vapaa on vain umpihanki”.

Aaro Hellaakosken kokoelmasta Huojuvat keulat (1946) lainatulla säkeellä festivaalin järjestäjät halusivat korostaa taiteen ja erityisesti kirjallisuuden luomiseen olennaisesti kietoutuvaa sanan- ja ilmaisunvapautta – sekä laajemmin ajateltuna taiteilijan vapautta yhä orwellilaisemmassa yhteiskunnassa.

Samalla teema on päännyökkäys Annikin anarkistiselle historialle.

Vapauden teema ulottui myös festivaalin esiintyjäkattaukseen: ohjelmistoon kuului 21 esiintyjäkokonaisuutta. Kotimaisten esiintyjien lisäksi vieraita oli saapunut paikalle Brasiliasta, Virosta, Englannista ja Australiasta asti.

Mari Laaksonen esittämässä runojaan.

Esiintyjäkaartiin kuului sekä nuoria että kokeneita taiteilijoita. Lajeista esillä oli runoutta, proosaa, kuvataidetta ja musiikkia sekä monesti eri lajeja rinnakkain. Erityisesti ohjelmassa näkyi tänä vuonna monitaiteisen lavarunouden kasvanut suosio.

Kaikkia festivaalin esiintyjiä yhdisti taiteellinen omaäänisyys ja rohkeat luovat ratkaisut. Tämän huomasi esimerkiksi kielten sekamelskaa yhdistelevän performanssitaiteilija Kölön tai eestiläisen äänitaiteilija Jaan Malinin dadaistisissa esityksissä sekä tamperelaisen lavarunoilija Mari Laaksosen persoonallisessa lausunnassa.

Arja Tiaiselle vapaus merkitsee vapautta kirjoittaa ismeistä riippumatta ja omakohtaisesti, arjen ja kadun tasolta.

Arja Tiainen esittää runoja teoksestaan Kirjeitä karkailevalle puolisolle (Palladium 2017).

Tietynlaista vapautta on suomalaiselle runoilijalle myös huumorin käyttäminen runoudessa. Siinä Tiainen on mestarillinen. Kun hän luki otteita uusimmasta kokoelmastaan Kirjeitä karkailevalle puolisolle (Palladium 2017), helähti yleisö useita kertoja nauramaan ääneen.

Sekä runoilija Johanna Venho että esikoisteostaan lavalla lukenut lyyrikko Niina Oisalo korostavat taiteilijan vapauden olevan kovan työn takana. Umpihangessa kulkeminen ei ole leikin asia.

Pauli Tapiolle umpihangen vapaus taas on toinen kahdesta huonosta vaihtoehdosta.

Jos runoilijoita on uskominen, ei taiteen vapaus suinkaan synny ilman vastusta ja ristiriitoja, eikä vapaus näyttäydy yksiselitteisesti positiivisena asiana.

Pauli Tapio lausui uusia runojaan.

Festivaalin nuorista esiintyjistä mielenkiintoisin oli Tapio, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Bridges of Struga -debyyttipalkinnon runoteoksellaan Varpuset ja aika (Poesia 2017) voittanut runoilija, joka törmäyttää runoudessaan erilaisia muotoja toisiinsa luodakseen ”päänsisäistä kaaosta ja saadakseen sen myötä uusia ideoita”.

Tapiota on vaikea uskoa esikoisrunoilijaksi, niin levollisella varmuudella ja kiirehtimättä hän esiintyi. Myös Tapion teksteissä oli niin sanotun vanhan liiton tuntua. Niistä kävi ilmi kirjoittajan laaja kielitaito ja yleissivistys.

Tapion runot sisältävät tiheitä intertekstuaalisia viittauksia ja eri rekisterien vaihtelu on runojen sisällä vaivatonta. Tapiota kuunnellessa liikuttui jo yksin kielen kauneudesta.

Esitysten välissä vierailija ehti kierrellä festivaalialueella ja saattoi huomata nopeasti, että Annikin vanha pihapiiri on kuin suoraan Astrid Lindgrenin sadusta.

Vaaleiden puutalojen ja syreenipensaiden katveeseen oli pystytetty pihan asukkaiden ylläpitämä Kahvila Proosa ja kirjabasaari, jossa useamman pienkustantamon sekä tamperelaisen Teos & Tulenkantajat -kirjakaupan myyjät kauppasivat teoksiaan.

Poesian myyntipöydästä löytyi aarteita.

Siellä täällä katse kiinnittyi johonkin yksinkertaisen kauniiseen: oli vanhoja ikkunoita pitsiverhoineen ja puulaareissa kasvavia salaatinkeriä, porrastasanteita täynnä kukkivia pelargonioita, syvän sininen taivas punaista tiiltä vasten. Ilmassa tuoksui puulämmitteisten kotien lempeä savu.

Vanhaan kellariin oli pystytetty keväällä Tampereen kaduilla ilahduttanut Mainostaulujen runot -näyttely, jota varten yksitoista nykyrunoilijaa kirjoitti runon teemalla ”sananvapaus”.

Harri Hertellin runo osana Mainostaulujen runot -hanketta.

Kauneimpana mieleen jäi kaikumaan saamelaisen Niillas Holmbergin runo: ”Olisiko niin/että uni jossa astuit taloon/ja lukitsit oven/olikin uni koivuista”.

Pihapiirissä oli esillä myös Annikissa asuvan sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon piirroksia sisällissota-aiheisesta Sisaret 1918 –kokoelmasta, ja useammasta seinästä ja nurkasta löytyi taiteilija Emma Kantasen grafiikkaa.

Osa Emma Kantasen näyttelyä Yhtä ei ole.

Kantanen on taiteen nuori moniottelija, joka tunnetaan pelisuunnittelijana, graafikkona, sarjakuvataitelijana ja runoilijana – sekä pian myös romaanikirjailijana.

Annikissa nähdyn Yhtä ei ole –näyttelyn grafiikan Kantanen kertoi ammentavan tietokonepelien, sadun ja fantasian maailmasta.

Näyttelyn syntyyn on taiteilijan mukaan vaikuttanut hänen henkilökohtainen kokemuksensa syrjään jäämisestä, elämän tarkkailemisesta ikään kuin kuokkavieraana. Mitään turhan vakavaa tai surumielistä Kantasen taiteessa ei kuitenkaan ole.

Iltapäivästä lavan eteen yleisöä keräsivät ilmiömäisistä lyyrikon lahjoistaan tunnetut muusikot Mirel Wagner ja Asa. Erityisesti Wagnerin tumma melassiääni yhdistettynä surusävyiseen folk-soundiin sai ihon kananlihalle.

Folkartisti Mirel Wagner lumosi yleisön.

Proosatauoilla kuultiin Laura Gustafssonia, Rosa Liksomia ja Ossi Nymania.

Heistä kukin on tuoreimmassa roomaanissaan käsitellyt tavalla tai toisella vapauden ja itsemääräämisoikeuden tematiikkaa: Gustafsson naisen seksuaalisuutta ja sukupuolittunutta väkivaltaa Pohjassa (Into 2017), Liksom toisen maailmansodan aikaisen Saksan ja Suomen suhteita Everstinnassa (Like 2017) ja Nyman työttömän ihmisen arkea Röyhkeydessä (Teos 2017).

Päälavalla turkulaisen, anarkistirunoilijaksikin tituleeratun Susinukke Kosolan esitys vastaanotettiin raikuvin aplodein.

Signeerausjonosta suuri osa ihmisistä joutui palaamaan tyhjin käsin, sillä Kosolan uusin kokoelma, tunnustamalla hankittavissa oleva Varisto (2018) loppui kesken ennen aikojaan.

Illan kohokohta oli englantilaisen spoken word -artisti Joelle Taylorin raa’an rehellinen lausuntaesitys, joka käsitteli syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ongelmia ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Taylorin esitys osoitti, että lavarunous voi olla vaikuttavaa myös ilman äänitaustoja ja että runous saa olla myös avoimen yhteiskunnallista.

Verneri Pohjolan maagisen trumpetin kanssa voimansa yhdistänyt brasilialainen nykyrunoilija Djami Sezostre voitti hänkin yleisön puolelleen siitäkin huolimatta, että esiintymiskieli oli portugali.

Sezostren esiintyminen vaikutti kuulijat siitä, ettei runoudessa ole kyse vain kielestä, vaan myös runon musiikillisilla ominaisuuksilla, kuten rytmillä ja sointuisuudella, on väliä merkitysten välittymisessä.

Kaiken kaikkiaan Annikin tunnelma oli lämmin ja yhteisöllinen. Ihmiset viihtyivät, nauroivat ja tanssivat. Nuoripari suuteli auringossa, pihapiirin lapset kirmasivat aikuisten joukossa kaupaten jäätelöä. Kun penkit loppuivat kesken, istuttiin maahan pölystä välittämättä.

On hienoa huomata, että kirjallisuus ja taide jaksavat vetää ihmisiä puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen.

Annikin puutalokorttelin asukkaille kuuluu iso kiitos siitä, että he antavat oman kotipihansa ja jopa omien kotiensa wc-tilat festivaalin käyttöön ja tekevät uupumatta vapaaehtoistöitä, jotta juhlapäivä olisi onnistunut. Tällaista yhteisöllisyyttä kaipaisi enemmänkin kirjallisuuden pariin.

Tiukka esiintymisaikataulu ja tilan puute olivat muuten onnistuneen tapahtuman ainoat ongelmat. Annikin pihapiiri alkaa käydä liian pieneksi näin suosituille kesteille!

Teksti ja kuvat: Katriina Mujunen

Please follow and like us:

More Like This


Kategoriat


Tapahtuma

Avainsanat


Tykkää ja jaa


RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://lumooja.fi/tapahtuma-annikin-runofestivaali-juhlisti-15-vuoden-taivaltaan-taiteellisen-vapauden-hengessa">
Twitter

Instagram


Something is wrong.
Instagram token error.