
Pyörin keltakantinen kirja kainalossa ympäri kirjakaupan hyllyjä. Terapeuttini on bongannut lehdestä Meiju Niskalan teoksen Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY, 2019), ja hän arvelee sen olevan minulle hyväksi.
Surun ostaminen mietityttää, kun sitä on omastakin takaa kaapit väärällään. En haluaisi kuitenkaan tuhria kirjaston lainakappaletta ripsiväriin, sillä tiedän niin tapahtuvan väistämättä, joten järkeilen, että oman kappaleen ostaminen olisi fiksumpi ratkaisu.
Kassalla myyjä toivottaa iloisia lukuhetkiä. Kotimatkalla ostan varmuudeksi lähileipomosta lohtupullan.
Olen vältellyt kaikkea vertaistueksi kutsuttavaa siitä lähtien, kun isoäitini kuoli elokuussa 2016. Surussa ei ole kaavaa eikä kukaan voi ymmärtää minua, ajattelin.
Ajatukseni vahvistui, kun äitini kuoli lokakuussa 2018. Suru takertui nahkeaksi kelmuksi iholleni, koteloitui rintalastan alle, muttei koskaan kuoriutunutkaan niin kuin isoäitini tapauksessa. En pystynyt itkemään ja aloin pelätä, että loputkin ihmiset kuolisivat ympäriltäni yksitellen. Lopulta olisin vain minä ja nahkea kuori, jonka alla on vaikea hengittää.
Istuudun parvekkeelle pulla lautasella ja koirani tassu hellästi polvellani, kuin valmiina lohduttamaan. Tuttuja hetkiä menneiltä vuosilta valahtaa eteeni ensimmäisestä lauseesta alkaen: ”Makaat sängyssä ja hengität huohottaen. Kuolema tihkuu sisään, vaikka pidän parvekkeen oven visusti kiinni ja olen sulkenut suihkun tippuvat hanat.”
Olen ollut tuolla, tuossa. Tunnistan kirjan tapahtumia kuin kasvoja ihmismassasta. Tunnistan kuvauksen sairaalasängyn reunalta. Miten voimaton voi olla toisen kivun edessä, todeta vain, että ”kaikki on äiti omasta tahdonvoimasta kiinni! Kaikki menee äiti niin kuin kuuluukin mennä” ja tietää olevansa väärässä.
Tunnistan vuosia kestäneen pelon siitä, ettei tiedä, mikä kohtaaminen on lopulta se viimeinen. Tunnistan tarpeen pitää kiinni kaksin käsin vielä sittenkin, kun toinen on jo mennyt.
Kolmannenkymmenennen sivun kohdalla olen jo sotkenut kannen ripsiväriin kuten epäilin. Pulla nököttää lautasella koskemattomana.
Tunnistan pettymyksen saatuun hoitoon ja ajatukset siitä, mitä tulee kuoleman jälkeen. Tunnistan pelon eksymisestä ja lopulta raiteiltaan suistumisen. Ihmismieltä ei ole tehty kestämään niin kuin turvavöitä. Törmäyksen voimasta kaiken kuuluukin mennä lyttyyn, sisäelimiä ja mielenterveyttä myöten.
Tunnistamisten lista on loputon ja jatkuu vielä kolmensadan sivun jälkeenkin. Ventovieraan kokemusmaailma tuntuu yhtä aikaa niin tutulta ja kaukaiselta, että koen katsovani menneisyyttäni ulkopuolisena. Tuollaistako meillä oli, noinko sinäkin sen näit?
Oliko, näitkö?
Vaikka olen tunnistanut itseni lähes jokaisesta kirjan tapahtumasta ja tarina voisi melkein olla omani, on siinä myös merkittäviä eroja kokemaani. Lohdun ja ymmärretyksi tulemisen lisäksi tunnen vihaa ja kateutta.
Niskalan äiti oli ensin erityisopettaja, sitten muistisairas. Heidän välinsä huokuvat keltakantisesta kirjasta läheisinä ja lämpiminä, välittöminä ja eheinä. Niskala oli äitinsä kanssa viimeiseen asti ja kirjeiden välityksellä voisi sanoa, että vielä rajanylityksen jälkeenkin.
Minun äitini oli ensin alkoholisti, sitten neliraajahalvaantunut. Huolehdin äidistä ensin lapsena, sitten vielä koko varhaisaikuisuuteni. Minusta tuntui, että sain äidistä aina vain palasia, jotka täydentyivät muiden kertomuksilla siitä, millainen hän oli ollut.
Kuolema vei tilaisuuden rakentaa omia lämpimiä ja onnellisia muistoja vanhojen tilalle. Se harmittaa, sillä haluaisin, että voisin samaistua Niskalaan tässä asiassa enemmän. Haluaisin, että päällimmäisenä muistona olisi joku lämmin ja ihana, eivätkä kaikki ne alkoholin ja sairauden tummentamat vuodet.
Suru kiteytyy mielestäni yhteen kirjan lauseeseen: ”Entä jos tämä onkin kaikki sinusta, eikä mitään muuta tule tilalle?” Kaikki on jo saatu, tehty, sanottu ja eletty. Tätä suru on kirkkaimmillaan ja vaikeimmillaan, luopumista siitä, ettei mitään enää tule. Kaikki on jo annettu ja nyt voin valita, mitä haluan muistaa.
Päätän tästä eteenpäin ajatella äidistä enemmän kauniita. Ehkä se helpottaa koteloitunutta surua muodonmuutoksessaan.
Niskalan kirjeissä on kyse kuoleman ymmärtämisprosessista, jonka läheiset joutuvat käymään läpi. Toistaiseksi vielä mikään ei ole lohduttanut minua samalla tavalla kuin Niskalan teos.
Koen tulleeni ymmärretyksi, vaikkei kukaan ole minulta mitään kysynytkään. Koen saaneeni lohtua nojaamatta kenenkään olkapäähän. Koen tulleeni nähdyksi ja kuulluksi ilman vuorovaikutusta. Joku muu on käynyt tämän saman läpi ja selviytynyt siitä. Minäkin voin.
Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille ei ole vain kirja äitien tyttärille. Se ei kerro vain kuolemasta, eikä sen tarkoitus ole vain lohduttaa. Se on teos kaikille menettäneille ja niille, jotka tulevat vielä menettämään. Teos kaikille, jotka luulevat, ettei kuolemaa ja surua voi ymmärtää. Se on teos elämästä, kuoleman jälkeen. Se on kuvaus prosessista, jonka vietäväksi ei voi kuin antautua ja odottaa, että se menee ohi, sillä: ”sinä [äiti] olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui mutta et viimeinen.”