Jonakin aikaisena aamuna
Kaikista kahlaamistani kirjoista on vaikea nimetä yksittäisiä teoksia, jotka olisivat aloittaneet jonkin muutoksen minussa. Muutama vahva elämys tulee kyllä mieleen. Thomas Mannin kiehtova Tohtori Faustus, Volter Kilven suomen kielen − ja lukijan − rajoja koetteleva Alastalon salissa, Bo Carpelanin lyyrinen Alkutuuli, Pentti Saarikosken kirkkaat runot, Haruki Murakamin hämmästyttävä Suuri lammasseikkailu, Roberto Bolañon elämän lailla rönsyilevä Kesyttömät etsivät…
Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta eiköhän katuuskottavuus ole ansaittu. Nyt voin puhua oikeasti tärkeimmästä lukukokemuksestani.
Vähän jatkosodan jälkeen työskentelin luokanopettajana parinsadan oppilaan mukavahenkisessä kyläkoulussa, joka sijaitsi metsän reunassa. Muutaman kerran viikossa luin aamutunneilla jotakin kirjaa ääneen neljäsluokkalaisilleni. Marraskuussa valintani osui minulle ennestään vieraaseen kirjailijaan ja teokseen. Aloitin kirjan pilvisenä ja hämäränhyssyisenä maanantaina.
”Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.”
Lukukilometrien karttuessa olen alkanut arvostaa kirjojen ensimmäistä virkettä. Tsehov on tässä tunnetusti mestari erityisesti novelleissaan, joissa mennään heti tilanteeseen, henkilöihin ja teemaan. Mutta ei Tove Jansson kauaksi jää.
Etenin ensimmäistä lukua, jossa Nuuskamuikkunen kulkee pitkin laaksoa ja hyvästelee rauhassa paikan ja sen asukkaat. Tekee lähtöä pois.
” – Minne sinä menet?
– En tiedä, Nuuskamuikkunen vastasi.”
Luokan ikkunoiden takana tuuli oli noussut ja heilutteli syvänvihreitä havupuita, tiputteli viimeisiä lehtiä alueen harvoista lehtipuista. Ensimmäisen luvun jälkeen oppilaat halusivat kuulla lisää. Sama toistui päästyäni toisen luvun loppuun. Kolmannessa luvussa siivousintoilija, lievästi neuroottinen Vilijonkka pesee ikkunoita. Hän menee täydellisyyden tavoittelussaan hinkkaamaan ulkopuolelta yläkerran ikkunaa ja tuuli paiskaa sen kiinni.
Vilijonkka on satimessa peltikatolla. Alkaa sataa. Kolmen sivun verran Vilijonkka taistelee päästäkseen sisään.
Tuuli vihmoi luokan ikkunaan ja oli alkanut sataa, suunnilleen samaan aikaan kuin kirjassakin. Todellisuus ja Janssonin luoma maailma olivat liukuneet toistensapäälle, minä ja lapset olimme Vilijonkan kanssa syksyisellä peltikatolla ja pelkäsimme tippuvamme. Tartuimme kiinni mistä vain saimme otteen. Teimme pyhiä lupauksia muuttumisesta, jos vain selviäisimme. Kiiluimme taivaan ja maan välillä. Muistimme sitten rievun, joka oli jäänyt yhden ikkunan väliin. Mahdollisuus! Hivuttauduimme sitä kohti, näimme rievunnipukan pilkistävän raosta ja aloimme hitaasti vetää siitä. Toivoimme, että se kestäisi. Ja riepu kesti.
Muumilaakson marraskuussa on aivan omanlaisensa ilmapiiri. Se on viimeinen muumikirja, ja siitä henkii yhden aikakauden loppuminen tyylikkään haikealla tavalla. Paljon ei tapahdu, mutta silti kirja elää koko ajan. Maisema hengittää, syksy tulee iholle. Tekstin rytmi on tarkkaan hiottu. Kummalliset ja epätäydellisyydessään täydelliset hahmot piirtyvät esiin muutamalla vedolla. ”Metsän poikki tuli Mymmeli, ja hän mietti mielessään: Onpa vasta mukavaa olla Mymmeli! Minulla on varpaan nipukoita myöten hyvä olo.”
Varsinaista Muumiperhettä ei esiinny kirjassa ollenkaan. Ja silti perhe on läsnä, ehkä jopa enemmän kuin ollessaan fyysisesti paikalla.
Tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen tutustuin tarkemmin Tove Janssoniin, joka osoittautui kiinnostavan ristiriitaiseksi ja monikerroksiseksi hahmoksi: yhtäältä boheemiksi, toisaalta työteliääksi, pikkutarkaksi ja tinkimättömäksi taiteentekijäksi. Ehkä eniten minua kiehtoi Janssonissa se, että hän oli juuri vastakohtani: ruotsinkieliseen kulttuurisivistyneistöön syntynyt seksuaalivähemmistöön kuuluva nainen. Silti Tove Jansson on mukavan kategorisoimaton, kuten hänen kirjansakin. Ratkaisevaa on se, koskettavatko tarina ja teksti lukijaa. Jos kirjailija sen ymmärtää, on päässyt alkuun.
Teksti: Jarmo Ihalainen