”Sillä maailma hukkuu paskaan,
me vain luemme lehtiä.
Pitäis nopsaan laulaa rastaan
jos se meinaa ehtiä.”
Tämä kertosäkeistö on Rauli Badding Somerjoen esittämästä kappaleesta ”Hymyile Miss Universum”, jonka sanoitti runoilija Jarkko Laine ja joka julkaistiin Love Recordsin levyllä Suojele luontoa – ihmistäkin vuonna 1970. Tuolloin ei tiedetty Tyynenmeren jätelautasta tai kehitysmaiden elektroniikkajätevuorista, eikä keskusteltu kuudennesta globaalista ihmisen aiheuttamasta sukupuuttoaallosta.
Nyt jos koska on hätistettävä rastaita laulamaan ja kysyttävä, mitä virkaa on lukemisella, kun Maapallo kirjaimellisesti hukkuu ihmisen tuottamaan roskaan.
Laineen sanoitus ilmentää yleisempää ajatusta, jonka mukaan teksti on maailman korvike tai pakokeino siitä. Taiteen ja populaarikulttuurin luontoesityksiä tarkasteleva ekokritiikki on esittänyt saman viestin: luontokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus on johdattaa lukijat luontoon. Toisaalta humanistisissa tieteissä pitkään vallinnut konstruktivismi väittää, ettei mitään kulttuurisista merkityksistä vapaata luontoa ole olemassakaan.
Ehkä ongelman ydin on näissä erotteluissa ja etäisyyksissä. Paskaan hukkuva maailma on jossain kaukana, Tyynellä valtamerellä tai Nigeriassa Lagosin satamassa. Ja luonto, se on jossain vieläkin etäämmällä. Meidän ja luonnon välissä on kielen, kirjoituksen, diskurssien ja käsitysten muodostama aineeton ja juuri siksi ylittämätön kuilu. Oletettu kuilu älyllisesti ja teknologisesti ylivertaisen ihmisen ja materiaalisen, objektinkaltaisen ei-inhimillisen luonnon välillä taitaa kuvitelmissamme suojella meitä maailmamme saastalta. Se on kulttuurin ulkopuolinen luonto, joka saastuu. Jos rastaiden ääni katoaakin, ihminen kyllä kehittää nanoteknologian, joka puhdistaa valtameret, pölyttää ravintokasvit, suojelee viljan kasvitaudeilta, puhdistaa ilmakehän, jäädyttää napa-alueet uudelleen, ja niin edelleen. Paitsi, että kaikki teknologia on riippuvaista Maapallon luonnonvaroista, kuten Pentti Linkola on toistuvasti meitä muistuttanut.
Saastan levitessä ja lintujen vaietessa me edelleen luemme, ja niin pitääkin. Vaikka olisimme skeptisiä ympäristöä koskevan tiedon vaikutuksista toimintaamme, tietoa me tarvitsemme, ja se leviää globaalisti tehokkaimmin tekstimuodossa. Mutta miksi lukea kaunokirjallisuutta, jolla kulttuuristen käsitysten ja kirjallisten konventioiden tuotteena tuskin on tekemistä paskaan hukkuvan maailman saati rastaiden kanssa?
Ajattelen, että kulttuurin ja luonnon sekä tekstin ja maailman välille avatun kuilun aika on ohi. Tämä kuilu ei koskaan ollut välttämätön, luonnollinen tai ihmisluontoon kuuluva. Päinvastoin, luonto ja kulttuuri ovat kaikilla todellisuuden osa-alueilla erottamattomasti toisiinsa sekoittuneita. Ei-inhimilliset eläimet ovat olleet erottamaton osa ihmisen uskonnollista, taiteellista, taloudellista ja sosiaalista todellisuutta kautta lajimme historian. Eri kielet ovat täynnä onomatopoeettista, usein luonnonääniä jäljittelevää sanastoa, ja kielemme on eräiden tutkimusten mukaan kehittynyt yhteydessä linnunlauluun.
Kaunokirjallisuus sisältää lukuisia ei-inhimillisiä jälkiä konkreettisten runojen eläimenmuodoista linnunlaulun tai sadepisaroiden äänteellis-rytmisiin esityksiin. Tekstimme ovat kauttaaltaan luontokulttuurisia. Joka ei usko, ottakoon kirjahyllystään minkä tahansa romaanin tai runokokoelman ja poistakoon siitä kaikki ei-inhimilliseen maailmaan viittaavat ilmaukset – mitä jää jäljelle? Ilman luontoa ei ole kirjallisuutta, mutta kyse ei ole vain luonnon jäljittelystä kielen ja kulttuuristen konventioiden keinoin. Ei-inhimilliset maailmat ovat osa kirjoitustamme, ajatteluamme ja kieltämme. Kohtaamiset eläinten kanssa ovat perustana niistä kirjoittamiselle, ja kirjoittaessa syntyy uudenlaisten lajienvälisten kohtaamisten muotoja. Siksi rastaskin kuuluu toistaiseksi paitsi ulkona myös runoissa, kuten Jouni Tossavaisen kokoelmassa Kerro (2007, Like):
”rastaan tsik srii piste tai pilkku loppu kuuntelen”