Miksi se kuuluu lempikirjoihini, niihin joiden pariin aina palaan? Siksikö, että jokaiseen hahmoon Metsän kirjavassa yhteisössä voi samastua?
Siellä on Nasu, Hyvin Pieni Eläin, arka ja joskus pelosta värisevä, mutta äkkiarvaamatta se kaikkein urhein. On Ihaa, rakastettava manipuloija synkeässä itsesäälissään. On Kani, joka näkee itsensä korvaamattomana ”organisoidessaan” lukemattomien sukulaistensa joukkoja. On viisaana esiintyvä Pöllö, tietäjä joka peittää tietämättömyytensä jylhään nonsense-sanailuun, on äidillinen, tyyni Kengu, vapauteen pyristelevä pikku Ruu ja pomppiva, hilpeä, villi Tikru.
Ja ennen kaikkea siellä on Nalle Puh, tuo suurenmoinen Karhu Jolla On Hyvin Pienet Aivot. Pehmonalle, joka kello yhdentoista paikkeilla mielellään ”haukkaa jotakin pientä” ja tyhjentää kuin huomaamatta lahjaksi tarkoitetun hunajapurkin. Tai etsii milloin Möhköfanttia, milloin Pientä, tietämättä mitä itse asiassa etsii. Mutta kun innoitus valtaa Puhin, hän unohtaa kaiken muun, kuulee sanojen musiikin, luo laulurunoutta, jossa on elegantti poljento ja sykkivä rytmi.
Metsä on suuri, siellä on aikaa, tilaa, avaruutta. Siellä voi kulkea harhaan, ristiin ja rastiin. Purot juoksevat vilkkaasti, mutta joki virtaa laiskotellen sillan alitse. Asujainten toiminta on yleensä järjen vastaista ja siksi vastustamattoman rakastettavaa, humaania. Järjestetään tutkimusretkiä, joudutaan katastrofeihin, suoriudutaan työponnistuksista, tehdään löytöjä. Elämä on täynnä suurta tunnetta ja hieman nyrjähtänyttä älyä, joita molempia teoksen kieli epäröimättä seurailee. Kirjan huumori edustaa lempeää vastarintaliikettä, johon haluan ehdottomasti kuulua. Se rauhoittaa ja ilahduttaa.
Mietin onko Nalle Puhin viehätyksen salaisuus siinä, että tekijä oli matemaatikko. Mistä tuntemattomien numeroiden maasta hän haki nuo sanat, jotka ovat niin oikeat, niin paikallaan? Ja mistä hän löysi noin verrattoman kuvittajan?
Pimpeli-pom.
Teksti: Marja-Leena Mikkola