Pääkirjoitus 2/2007

Perheestä on povattu kirjallisuuden pitkäaikaista trenditeemaa. Se tarkoittaa, että perheidylli loistaa poissaolollaan. Romaaneja ja novelleja asuvat yksinhuoltajat, alkoholisoituneet äidit, angstiset teinit, mielisairaat sisarukset, insestin uhreiksi joutuneet lapset, leskiksi jääneet vanhukset ja aviokriiseissä pyöriskelevät pariskunnat. Runoihin sukua ei sen sijaan päästetä kuin harvoin. Oona Juutinen esittelee tässä numerossa Salla Simukan nuortenkirjoja, joissa ydinperheen kulissi on purettu […]

Perheestä on povattu kirjallisuuden pitkäaikaista trenditeemaa. Se tarkoittaa, että perheidylli loistaa poissaolollaan. Romaaneja ja novelleja asuvat yksinhuoltajat, alkoholisoituneet äidit, angstiset teinit, mielisairaat sisarukset, insestin uhreiksi joutuneet lapset, leskiksi jääneet vanhukset ja aviokriiseissä pyöriskelevät pariskunnat. Runoihin sukua ei sen sijaan päästetä kuin harvoin.

Oona Juutinen esittelee tässä numerossa Salla Simukan nuortenkirjoja, joissa ydinperheen kulissi on purettu ja tilalla on vaikkapa kahden naisen huoltajaparivaljakko. Juutinen perustelee poikkeusperheiden kuvaamisen tarpeellisuutta sillä, että identiteettikriisien kanssa painiskelevalle teinille tutuista puitteista kumpuavat tarinat ovat tervetulleita. Peruste pätee takuulla myös aikuisiin – monien kirjojen, aivan kuten elokuvien ja tv-sarjojen, arvo piilee monien mielissä niiden kyvyssä tarjota samastumiskohteita. Suomalaisen lukijan ja katsojan negatiivinen kritiikki koskeekin usein teosten uskottavuutta. Jos tarjolla on liian kauniita, rikkaita tai onnekkaita henkilöhahmoja, lukijat ja katsojat älähtävät. Ei se kuulkaa noin helppoa ole tavalliselle ihmiselle.

Vahva realismin perinne rötköttää edelleen hajareisin koko kotimaisen kirjallisuuden selän päällä. Vaikka joukkoon mahtuu myös fantastisia tarinankertojia, suuri osa kertojista menee yleisön mieliksi liiteriin ja tappaa itsensä työllä.

Onni liittyy perheestä puhuttaessa usein nostalgiaan. Lapsuudessa silloin kauan sitten maailma maistui mustikoilta ja ruutupaitainen isä nosti korkealle ilmaan. Nostalgiaa on muinoin pidetty sairautena, joka voi viedä hengen, valottaa Jarno Ahola artikkelissaan ”Elinvoimaisista hengistä”. Nykyisin nostalgikkoja ei onneksi kuskata sairaalaan. Nostalgiasta on tullut pikemminkin taiteellinen elementti muiden joukossa.

Itse alan jo kaivata marginaaliin kadonnutta onnea. Perhettä, joka puhaltaa yhteen hiileen. Monesti toisteltu puolitotuushan kuitenkin kertoo, ettei onni kiinnosta ketään. Minäkään en vaadi ehdotonta onnea inspiroituakseni. Vastoinkäymiset ovat osa draaman kaarta, eikä minulla ole mitään kurjia kohtaloita vastaan.

Mitäpä olisi kirjallisuus ilman avioeroja – niihin uskovat kaikki.

Heidi Laine

Kategoriat