Vuosia sitten erään kirjastosta lainatun nuortenkirjan välistä löytyi kuollut kärpänen. Muutaman kymmenen sivun päästä pahaa aavistamaton lukija kohtasi jo toisen pörriäisen. Ja sama jatkui: teoksen loppupuolelta löytyi vielä kaksi elotonta hyönteistä.
Tapaus oli outo. Kyseessä oli kirja, jossa päähenkilö muuttuu hämähäkiksi. Kärpäset vaikuttivat jonkilaiselta edellisen lukijan seuraavalle jättämältä pilalta – tai fiktioon täysillä eläytyneen lukijan uhraamalta aterialta.
Yleensä kirjaston kirjojen välistä paljastuu vähemmän ällöttäviä yllätyksiä, kuten kirjanmerkkejä, kuitteja ja postikortteja. Löytyy teosten välistä sitten kuolleita kärpäsiä tai unohtuneita kirjanmerkkejä, ne muistuttavat lukijaa siitä, miten kirjaston kirjat liikkuvat lukijalta seuraavalle.
Kirja on ylipäätään elinkaarensa aikana moneen otteeseen liikkeessä. Ennen kuin sanat pääsevät uutuuttaan kiiltävien kansien väliin, kirjailija pyörittelee ja viilaa niitä väsymättömästi käsikirjoituksessa. Kustannustoimittaja antaa omat ohjeensa, ja viilaus jatkuu. Kun sanat pääsevät vihdoin painoon, teos kulkee kustantamosta kauppoihin ja sieltä kuluttajille. Eikä ensimmäinen lukija ole välttämättä viimeinen. Teos voi pysyä saman suvun sisällä kulkien lukijasukupolvelta toiselle. Tai se voidaan lainata eteenpäin. Kirja voi myös päätyä divariin tai vaihtohyllyyn, josta sen noukkii mukaansa seuraava lukija.
Tässä Lumoojassa Anni Kanniainen ja Milo Kiviranta ottavat selvää, millaisia kirjoja Tampereen divareista lähtee lukijoiden matkaan. He haastattelevat antikvariaattien pitäjiä, jotka avaavat, miten lukemisen muutos näkyy divarien arjessa. Iisa Kotipelto pyrkii puolestaan kenttähavainnoinnilla selvittämään, lukevatko ihmiset enää liikkeessä eli julkisissa kulkuvälineissä.
Myös Irina Niinivaara luottaa kulkuvälineiden liikkeeseen pohtiessaan esseessään matkan ja kirjoittamisen suhdetta. Hanna Väätäinen taas suuntaa katseensa pieniin kustantamoihin, joiden dynamiikka perustuu harkintaan ja omavoimaisuuteen eli siihen, että kirjallisuus voi elää vahvasti myös suurten koneistojen ulkopuolella. Hänen haastattelussaan ääneen pääsevät Kirjokannen Jussi Virratvuori ja Warelian Marko Vesterbacka.
Koneiston teema on mukana myös Samuli Knuutin esikoisteoksessa, jossa genret lomittuvat toisiinsa. Kyseistä teosta ja kirjoittamista käsitellään Maija Komosen haastattelussa.
Vaikeneminen voi olla liikettä kohti uutta sointia. Liisa Määttä tarkastelee Risto Rasan 70-luvulla julkaistua runoa ja sitä, miten hiljaisuus ja ääni käyvät säkeissä vuoropuhelua. Eräänlaista hiljaisuutta ja näkymättömyyttä liittyy myös haamukirjoittamiseen, johon Anu Vihma pureutuu esseessään. Runon liike ja sisäinen dynamiikka tulevat esiin myös Teemu Korpijärven haastattelussa, jossa runoilija Saku Lillukka pohtii, miten runo syntyy ja kertoo itse, milloin on valmis.
Tämän Lumoojan kaunokirjallisissa teksteissä hypätään liikkeen vietäväksi, lähennytään, loitonnutaan, korotetaan ääntä ja shokeerataan. Osassa teksteistä vauhti kiihtyy silmänräpäyksessä nollasta sataan, toisissa tyydytään maltillisempaan tahtiin tai pysähdytään kokonaan. Kaunokirjallisista teksteistä vastaavat Mirko-Daniel Varjosaari, Leena Kari, Jyri Vartiainen, Timo Teräsahjo ja Heidi Toivonen.
Kaikki kirjallinen liike on lopulta jatkumoa. Sanat kulkevat tekijältä lukijalle, äänet vaihtuvat hiljaisuuteen ja takaisin. Meidän päätoimittajien on nyt aika päästää irti ja antaa liikkeen jatkua. Kiitos kaikille lukijoille ja tekijöille. Tästä eteenpäin Lumooja löytää uusia rytmejä ja uusia ääniä, joiden airueina toimivat tuoreet päätoimittajat.
Teksti: Maija Komonen ja Liisa Määttä
