Kuka tai mikä on tekijä? Äkkiseltään tuntuu selvältä, että kirjallisuudesta puhuttaessa tekijä on se henkilö, jonka nimi komeilee kirjan kannessa. Teokset ovat hänen persoonansa ilmentymiä, ja niiden sisältöön ja syntyyn liittyviin kysymyksiin voi löytää vastauksen kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä. Tekijän voi ajatella myös toisin. Asiaan on kiinnitetty huomiota erityisesti kirjallisuudentutkimukseen kuuluvassa tekijyystutkimuksessa.
Vuonna 1968 ranskalainen kirjallisuudentutkija Roland Barthes julkaisi esseen nimeltä Tekijän kuolema. Esseellään Barthes halusi panna pisteen tutkimukselle, joka piti kirjoittajaa teosten merkitysten autoritaarisena hallitsijana ja lopullisena selittäjänä. Kirjoitus sai aikaan sen, etteivät kirjallisuudentutkijat pitkään aikaan uskaltaneet sisällyttää tutkimuksiinsa pohdintaa niistä yhteiskunnallisista ja materiaalisista olosuhteista, joiden keskellä kirjailijat ovat teoksiaan kirjoittaneet. Tämä ei välttämättä ollut se vaikutus, jonka Barthes toivoi esseellään olevan.
Arkisesti ymmärretty tekijä voidaan kirjallisuudentutkimuksessa jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin on fyysinen kirjoittaja, kirjailijan ammattia harjoittava henkilö. Toiseksi on kirjallisista teoksista hahmottuva tekijä, joka elää teoksissa. Näiden kahden välinen suhde ei ole selvä, vaan sitä määritellään tutkimuksessa jatkuvasti uudelleen. Tällöin myös se, mihin tekijänimi kirjan kannessa viittaa, asettuu kyseenalaiseksi. Torstaina 13. helmikuuta järjestettiin Kirjakahvilassa keskusteluilta, jossa pohdittiin kaunokirjallista tekijyyttä. Keskustelemassa olivat Turun yliopiston tutkija Kaisa Kurikka ja kirjailija Aina Bergroth. Kurikan väitöstutkimus Algot Untola ja kirjoittava kone ilmestyi viime kesänä kirjana turkulaisen Eetos ry:n kustantamana. Bergoth on julkaissut kaksi romaania, joista toinen, Prinsessan kirjeet ilmestyi anonyymisti Teokselta vuonna 2010.
Tekijänimen taakka
Kurikan väitöksen tutkimuskohde, 1900-luvun alussa kirjoittanut Algot Untola, julkaisi teoksia yli neljälläkymmenellä eri tekijänimellä, joista tunnetuimpia ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala. Untola kuoli epäselvissä olosuhteissa kesällä 1918, kun häntä kuljetettiin teloitettavaksi Rantamalan nimellä julkaistujen poliittisten kirjoitusten vuoksi.
Untola ei koskaan julkaissut omalla nimellään. Tätä ongelmaa Kurikka pohtii tutkimuksessaan. ”Kuka kuoli, kun Rantamalan nimellä kirjoittanut Untola ammuttiin? Yhdellä tapaa siinä kuoli valtava määrä tekijöitä, toisaalta syytön mies, Untola, joka ei koskaan julkaissut mitään”, hän miettii. Bergroth tiesi alusta asti julkaisevansa Prinsessan kirjeet nimettömänä. ”Kaksi teostani on kirjoitettu täysin erilaisilla kieliopeilla. Olisi ollut mahdotonta julkaista ne saman nimen alla”, hän kertoo. Bergroth kokee ongelmalliseksi sen, miten kirjailijan nimeä käytetään tietyn tyylin takeena ja määritellään kirjailija tämän nimen avulla.
Kurikka käyttää tästä väitöskirjassaan Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin luomaa termiä käskysana. Kirjailijan nimestä tulee kirjan kanteen painettuna tekijänimi ja teoksen kirjoittaneesta henkilöstä tekijä, osa kirjallisuusinstituutiota. Tekijänimi ”käskyttää” kirjoittajan tiettyyn asemaan. Käskysanana toimiva tekijänimi siis määrittää, kuka on osa tekijöiden joukkoa ja kuka jää ulkopuolelle. Näin tekijänimi saa poliittisen ulottuvuuden.
Bergrothille anonyymina julkaisemiseen liittyi ”vapauttava väärintekemisen mahdollisuus”. Hän ajatteli nimettömyyden päästävän kirjailijan poseeraamisen ja kaupittelemisen vaatimuksesta. Kirjan saama vastaanotto kuitenkin yllätti: ”Olin arvellut kirjoittaneeni helposti lähestyttävän kirjan, sellaisen, jonka olisi helppo olla maailmassa. Mutta käytännössä oli mahdotonta saada yhtäkään toimittajaa kirjoittamaan kritiikkiä ilman sitä naamaa siinä vieressä.”
Niissä kritiikeissä, joita ilmestyi, kirjaan suhtauduttiin aiheensa vuoksi kevyenä rakkaushömppänä. Osasyynä oli varmasti uskottavan tekijänimen puuttuminen kirjan kannesta. Teosta ei voinut suhteuttaa nimen julkisuuskuvaaan tai aiempaan tuotantoon. Tekijän nimettömyyden pohtiminen olisi kuitenkin voinut tuoda teokseen toisenkin tason. Tekijyyden näkökulmasta luettuna Prinsessan kirjeet tuntuu paikoin suoralta tekijyyskysymysten käsittelyltä.
Kohti uusia rajoja
Väitöskirjassaan Kurikka viittaa kirjallisuudentutkija Gérard Genetten ajatuksiin tekijänimestä. Genetten mukaan myös omalla syntymänimellä julkaiseminen on aina valinta, samaan tapaan kuin anonyymisyys tai salanimen käyttö. Tekijänimi ei ainoastaan osoita teoksen vastaanottajalle, kuka tekijä on vaan tuottaa aina tietynlaista persoonallisuutta. Anonyymiys on tietynlaisen tekijyyden ilmaisua siinä missä mikä tahansa tekijänimi. Ei tunnu vaikealta lukea Prinsessan kirjeiden tekijän nimettömyyyttä myöskään kritiikkinä kirjalliselle julkisuudelle, joka keskittyy yhä enemmän henkilöihin tekijänimien takana.
Helsingin Sanomien kriitikko Mervi Kantokorpi totesi lyhyessä arviossaan Prinsessan kirjeistä, että ”joku tolkuttomasti rakastunut tyttö nämä kirjeet on kirjoittanut, ei epäilystäkään”. Sen enempää ei tekijän anonyymiyttä analysoitu. ”Luulin, että joku olisi edes vähän pohtinut mistä tässä on kyse – ei todellakaan!” Bergroth naurahtaa.
Olisiko käynyt toisin, jos Bergroth olisi anonyymiyden sijaan julkaissut teoksensa pseudonyymillä eli salanimellä? Salanimeen liittyy mysteeri, se sallii lukijan metsästää ”todellista tekijää”, henkilöä tekijänimen takana. Anonyymiys puolestaan pyyhkii tekijän pois tekstistä, eikä lukijalle anneta lainkaan hahmoa, johon tekstin voisi palauttaa.
”Pseudonyymi siirtää sitä tekijyyden kysymystä vähän syrjään, anonyymiys on kuin ampuisi itseään päähän”, Bergroth toteaa. Häntä oli teosta kirjoittaessaan kiinnostanut, millaisen vastaanoton anonyymisti julkaistu kirja saisi, ja tämä oli tulos. Vaikka Bergroth myöhemmin paljastui Prinsessan kirjeiden kirjoittajaksi ja Helsingin Sanomatkin uutisoi aiheesta, ei kirjailijan poikkeuksellisesta valinnasta virinnyt uusia pohdintoja. Bergroth oli rikkonut kirjamaailman sääntöjä. ”Anonyymiys on näinä aikoina todella rankka esteettinen valinta”, Kurikka huomauttaa.
Entä millaisia motiiveja Algot Untolan moninimisyyden taustalla oli? Halusiko Untola väistää määritellyksi tulemisen ja leimautumisen tietyn tyylin edustajaksi? Kurikan mukaan kysymys Untolan moninimisyydestä on aiemmin sivuutettu vitsinä. Suosituin selitys on ollut, että Untola olisi sairastanut skitsofreniaa. ”Jos olisin pohtinut Untolan persoonallisuutta, olisin palauttanut kaiken jonnekin tekijänimien taakse”, Kurikka selittää.
Monet Untolan tekijänimistä esiintyvät henkilöhahmoina tämän romaaneissa. Tätä piirrettä ei Kurikan mukaan voi palauttaa Untolan persoonallisuuteen, kuten mahdolliseen sairauteen. Hänen mukaansa Untolan tekijänimien tiuha vaihdos oli paitsi esteettinen valinta, myös itseilmaisun ajatuksen pilkkaa: ”Se oli avantgarde-tekijyyttä, kirjallisuuden viemistä kohti uusia rajoja, keino kirjoittaa ajan käsityksiä vastaan ja hahmottaa uutta tekijyyden tapaa.”
Hyvä tekijä, paha ihminen?
Bergroth heittää ilmaan ajatuksen, että tulevaisuudessa teokset kenties kirjoitetaan tekijäkuvan kylkeen. Tekijän hahmosta ja persoonasta tulee ensisijainen, teoksista toissijaisia. Tämä näyttäisi olevan kehityksen suunta. Kaupallisessa kirjallisuusjulkisuudessa ja suuren lukijayleisön mielessä tekijä ei koskaan kuollut vaan hallitsee edelleen teosten vastaanottoa ja merkityksiä. Kirjailijuuteen liitetään tiettyjen mielipiteiden edustaminen, ja teoksia luetaan mielipiteitä vasten.
Filosofi Michel Foucault, jonka kanssa Kurikka väitöskirjassaan keskustelee, haaveilee maailmasta ilman tekijää. Foucault’n mukaan kirjallisuustieteessä hahmoteltu tekijä rajaa fiktion mahdollisuuksia ja poistaa siltä sen kumouksellisen potentiaalin, sillä kaikki merkitykset ovat palautettavissa tekijään. Tekijän hahmo on vallankäytön väline, jonka avulla säädellään kollektiivista mielikuvitusta ja kirjailijan ammattia harjoittavien mahdollisuutta kirjoittaa uusilla tavoilla.
”Onko ajatus tekijästä niin kaikkivoipainen? Miksi sellaista hahmoa edes tarvitaan?” Kurikka kysyy. Bergroth miettii, että lopulta on kysymys siitä, voiko paha ihminen tehdä hyvää taidetta. Piileekö pahan ihmisen kirjoittamassa teoksessa myös väistämättä pahuus? Tai toisin ilmaistuna: ”Voivatko kehnot kuolevaiset tehdä jotakin kaunista tähän maailmaan?”
Teksti: Helena Kulmala