Senni Klason
Kristallihäät
Mediapinta, 2016
Teoksen ensimmäinen lause piirtää kiusaannuttavan kuvan pikkusiskoaan vihaavasta isosiskosta. Sitä seuraa sotkuinen koti, kehitysvammainen veli, nuudeleista ja pavuista koostuvat päivälliset, merkilliset Torttutorstait ja yhä kiemuraisemmat perhesuhteet suurperheen sisällä.
Hitaasti avautuu maailma, jossa Michael Jacksonin Neverland ja omalaatuinen lapsimiehen ystävyys alaikäisiin poikiin ovat vain etäinen kaiku.
Yksi suurperheen lapsista on Dolly, luonnostaan ihmisiä pikkusormensa ympärille kiehtova yhdeksänvuotias, joka ystävystyy paikkakunnalle muuttavan kolmekymppisen Danielin kanssa.
Suurin heikkous romaanissa on jännite. Se ei kiedo verekseltään sellaiseen piinaavaan verkkoon, jossa lukeminen ahdistaa, mutta sitä ei siltikään pysty lopettamaan: ominaisuus olisi varsinkin tämänkaltaisen aiheen käsittelyssä ensisijaisen tärkeä.
Monin paikoin käsikirjoitus olisi tuntunut vielä kaipaavan kustannustoimittajan kättä. Inhorealismi ja selittymätön tapa päättää lauseita kolmeen pisteeseen nousevat tarkoituksettoman vahvasti esiin rosoisen rakenteen keskeltä.
Kristallihäät on kirjoitettu halusta sanoa. Se herättää aiheellisia kysymyksiä pedofilian ja ympäröivän kulttuurin suhteesta, seksillä kyllästetyn nykymedian vaikutuksista lapsiin ja jopa ravinnon merkityksestä ihmisen seksuaalisuuteen. Se pyrkii epäilemättä ravisuttamaan, hämmentämään ja aiheuttamaan reaktion, ja onnistuu siinä omalla brutaalilla tavallaan puutteistaan huolimatta.
Teos on myös osoitus Klasonin kunnianhimosta. Vaatii luonnetta kirjoittaa romaani elämän nurjalta puolelta, monien kavahtamasta miljööstä, jossa miellyttäviä hahmoja ovat ainoastaan naapuruston koirat.
Jaana Laine