Annika Brusila
Kalliolla
Kustannus HD, 2016
Teoksen päähenkilöhahmojen määrittely on hankalaa. Kerronnan fokuksessa vuorottelevat alkoholisoitunut isoäiti, momo, ja tämän aikuinen tytär Viola.
Violan tietä kuvataan teoksessa kenties kaikkein kivisimpänä. Pomo rasittaa häntä töissä, kaksosten synnyttäminen on rikkoa Violan ruumiin lopullisesti ja kaikesta viis veisaavat Helsingin Kruununhaassa päiväänsä paistattelevat vaari ja momo, joille kummallekin on viina alkanut maistua jo aikaisin aamusta.
Ahtolat ovat varakasta sukua mutta sitäkin ongelmallisempia. Alkoholismin lisäksi momo ja vaari kärsivät perheväkivallasta, mistä on hyssytelty jo vuosia. Edes vanhuus ja sen mukanaan tuomat ikääntymisen vaivat eivät estä pariskuntaa ottamasta yhteen.
Kaikesta Ahtoloiden asunnossa tapahtuvasta tuntuu olevan vastuussa perheen nuorimmainen lapsi Viola, joka on ottanut kantaakseen huolta vanhempiensa vaivoista ja vastuista. Siinä missä Viola tekee täyttä päivää työntekijänä, äitinä, vaimona ja tyttärenä, vaari ja momo vain haukkuvat häntä leväperäisyydestä ja laiskuudesta.
Siinä vaiheessa, kun edes Violan hengenvaaraan johtanut synnytys ei saa vaarin ja momon vanhempien vaistoja heräämään, on lukijan inho Violan vanhempia kohtaan taattu. Brusila kehittelee momon ja vaarin hahmoja äärimmilleen, niin ettei lukija lopulta voi muuta kuin asettua heidän tyttärensä tueksi.
Samaan aikaan kun teoksessa kuvataan Violan ja tämän vanhempien välistä suhdetta, ihmissuhteet rakoilevat muuallakin. Violan aviomies kamppailee pelivelkojen ja muiden kriisien parissa.
Yllättäen teoksen valokeilaan astuu lopuksi Violan vanhin sisar, taka-alalle jäänyt ylisuorittaja ja kaikessa onnistuva Lippe, jonka steriilin kuoren alta paljastuu perfektionismin viiltämiä haavoja.
Brusilalla on vahva ote kirjoittamiseen, ja hän osaa taivuttaa vaikeasta ja vähän puhutusta aiheesta mielenkiintoista ja elävää tekstiä. Tarinan uskottavuus säilyy kärjistyksistä huolimatta.
Kalliolla-romaania värittää eloisa puhekieli, jolla dialogista on saatu sutjakasta ja ironisen viihdyttävää. Puhekieli tekee romaanista aidontuntuisen ja elämänmakuisen. Toisaalta puhekielessä on myös vaaransa, sillä se vanhenee nopeasti. Liiallisesti käytettynä se muuttuu hankalasti luettavaksi.
Hillittömänä etenevä esikoisromaani on kudottu lohdullisen tarinan muotoon, jossa henkilöhahmoilla on varaa kasvaa ja oppia virheistä ja elämästä. Kohtauksittain etenevän tarinan taakse kätkeytyy laajasti mitoitettu kuvaus perheongelmista ja viinankäryisistä vaikeuksista.
Emmi Ketonen