Jussi Sutinen
Suurerhe
Suomen Psykologinen Instituuttiyhdistys ry, 2016
Suurerhe on satukirja, jota on lohdullista lukea. Sitä lukiessa on mahdollista tuntea syvästi, kiintyä ja nauraa hyväntahtoisesti. Tai niin aluksi luulisi, mutta teos on paljon muutakin.
Jussi Sutinen ei päästä lukijaansa ihan niin helpolla, vaan maalaa ajoittain myös synkemmällä siveltimellä. Rivien välit pullistelevat kantaaottavia viestejä meidän maailmastamme, huolta ja pelkoa ainakin siitä, miten avioerot vaikuttavat lapsiin ja ovatko suurperheet sittenkään hyvä idea.
Sutinen ei saarnaa eikä edes varsinaisesti kerro meidän maailmastamme, vaan sadun tapahtumapaikkana on Erhelä. Erhelässä kaikki on hieman nurinkurista meidän maailmaamme nähden. Satu uskottelee, että meidän todellisessa maailmassamme ollaan aina oikeassa ja onnistutaan. Tämän vuoksi onkin perin lohdullista, että on olemassa Erhelä, jossa ei tarvitse olla niin täydellinen.
Erhelässä erehdytään jatkuvasti, mokaillaan ja tehdään virheitä paljon, mutta kömmähdykset ovat käsitettävissä positiivisiksi, erheiksi, joiden myötä voi oppia elämästä. Erhelässä jopa hymyt näyttävät nurinkurisilta. Suupielet ovat alaspäin hymyilyn aikana, mutta erheläläiset ovat mestareita hymyilemään silmillään.
Terapeuttisen sadun keskiössä on Suurerheen perhe, johon sadun alkutilanteessa kuuluvat isonenäinen ja itsepäinen Isä Suurerhe, marmattava Äiti Suurerhe, mielialavaihdostensa armoilla oleva Laventeli Suurerhe ja totuutta muunteleva Kissanminttu Suurerhe. Erheistä pahin tapahtuu, kun Isä Suurerhe ja Äiti Suurerhe eroavat, mistä seuraa uusia erheitä ja niiden myötä vielä uusia erheitä, joista lopulta päästään kuin odottamatta onnelliseen loppuun.
Lopputilanteessa suurerheillä on saatu muodostettua todellinen suurperhe. Loppupuolisko tuntuisi meidän maailmassamme mahdottomalta, mutta Sutisen sadun maailmassa kaikki on mahdollista. Hahmoista useimmat ovat ajoittain rasittavista piirteistään huolimatta oikein persoonallisia ja heihin kiintyy, vaikkei heistä kaikista kerrota paljon.
Sadun lukee nopeasti, sillä henkilöiden kohtalo kiinnostaa ja lukujen loppuihin on rakennettu suoranaisia cliffhangereita eli kohtia, joissa jännitys tiivistyy ja pakottaa lukijan kääntämään sivua. Juonellisesti tarina hivenen takkuaa ja toistaa itseään keskivaiheilla ja ennen loppukliimaksia. Satu olisi rikastunut vielä aavistuksen monivivahteisemmista juonenkäänteistä, mutta tarinan loppu sulkee vetävästi alkaneen sadun sen ansaitsemalla tavalla.
Suurerhe ei ole ainoastaan Jussi Sutisen taidonnäyte. Kirjan tunnelmaan tärkeän osan tuo virolaisen Katrin Ehrlichin lumoava ja kauniilla tavalla outo kuvitus, joka on tavoittanut kaiken olennaisen Sutisen sadun maailmasta. Ehrlich on valmistunut Viron taideakatemian grafiikan linjalta, minkä huomaa työn jäljestä: hän ei tee mitä tahansa kuvia vaan luo todella ammattitaitoista taidetta.
Teoksen ehdoton vahvuus on se, että sen kohderyhmää eivät ole pelkästään lapset vaan yhtä lailla myös aikuiset, jotka voivat löytää rivien väleihin piilotettua viisautta ja syvempää sanomaa. Suurerheen kanssa viihtyy ja siihen kiintyy, sillä se tarjoaa useaan kertaan mahdollisuuden vapauttavaan nauruun. Lopulta lukiessaan voi huomata, että emme lukiessamme ehkä naura sittenkään erheläläisille vaan itsellemme, omalle vajaavaisuudellemme, kaikelle sille huvittavalle ja puutteelliselle itsessämme, mille emme kovin usein kehtaa nauraa.
Kaikkein parasta Suurerheessä on kuitenkin vaikeiden aiheiden käsitteleminen omaperäisesti sadun keinoin – herkästi ja sopivasti pilke silmäkulmassa. Sutinen on kätkemisen mestari. Suurerhe on niitä perin sympaattisia kirjoja, joiden lukemisesta jää hyvä mieli pitkäksi aikaa.
Lasse Lindqvist