Lyhyestä virsi kallis
Media ei ole muistanut novelleja. Pitäisikö lyhytproosalle antaa enemmän huomiota?
Mitä kuuluu novellille? Kurkistetaanpa tilastoihin.
”Mitä Suomi lukee?” on kirjakauppojen ylläpitämän kirjamyynnin kärkikymmenys. Toukokuun 2007 listalla kotimaisen kaunokirjallisuuden suosituimpiin lukeutuu yksi sarjakuvateos, Milla Paloniemen paljon huomiota osakseen saanut Kiroileva siili, sekä kaksi romaania ja peräti neljä runokokoelmaa. Mukaan mahtuu myös yksi tyhjä kirja: Mauri Kunnaksen Koiramäen vieraskirja, joka kyläilijöiden on kirjoitettava täyteen. Lisäksi tarjolla on humoristinen sitaattikokoelma. Sijalla 6. on novellejakin: Raija Orasen Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä kertomuksia. Käännöskirjallisuuden kymmenen joukosta löytyy myös yksi novellikokoelma.
Pikainen silmäily aiempien kuukausien listoihin antaa ymmärtää, että Suomi lukee enimmäkseen romaaneja. Jokin novellikokoelmakin saattaa piipahtaa listalla, mutta viipyy vain hetken. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaneen Armas Alvarin Varmat tapaukset kiipeää marraskuussa 2006 sijalle 10. mutta katoaa sen koommin listalle palaamatta.
Teoksen toimitusjohtajan Maria Säntin mukaan Orasen novellikokoelman menestys on taloudellinen poikkeus. Pääsääntöisesti novellit myyvät huonommin kuin romaanit, ja esikoiskirjailijoiden novellikokoelmien myynti jää noin neljäänsataan kappaleeseen.
Media rakastaa romaaneja
Markkinat eivät toki ole ainoa mittari novellin tilan tutkailulle, ja moni kirjallisuudenharrastaja tyrmääkin myyntien saneleman marssijärjestyksen.
”Kirjallisesti arvioituna Suomessa julkaistaan erinomaista novellistiikkaa”, Säntti sanoo. Laadullisesti novellit siis menestyvät, ja niitä kannattaa kustantaa.
Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson on samoilla linjoilla.
”Novellikokoelmien julkaiseminen on haastavaa, mutta taso ei ole ongelma.” Kirjamessuja ja kirjallisuustapahtumia kierrellyt Carlson ei näe yksittäisten ostajien järjestelmällisesti jättävän novelleja hyllyyn. Laajan yleisön mieltymyksiin vaikuttavat kuitenkin ennen kaikkea merkittävät palkinnot kuten Finlandia sekä viestintävälineiden valokeila.
”Media ei arvosta novelleja”, Carlson sanoo ja ehdottaa tilanteen parantamiseksi ”isoa, näkyvää keskustelua” ja prosaistien näkyvämpää esiintuomista. Kun media kerran on taipuvainen valitsemaan lemmikkejä, niin mikseivät nämä yhtä hyvin voisi olla toisinaan lyhytproosan ja novellien tekijöitä?
Carlsonin mielestä valloillaan on perusoletus, jonka mukaan vain romaaneista voi tulla seuraavia suuria teoksia. ”Odotetaan seuraavaa Tuntematonta sotilasta”, hän summaa. Suomessa ei sentään arvoteta kirjoja paksuuden perusteella samalla tavoin kuin erimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa merkkimäärä ratkaisee. Suomalaisia teoksia ulkomaille kaupitellessa Carlson on huomannut, että useimmiten laji ratkaisee. Vain romaanit kelpaavat.
Taloudelliset tosiasiat ja yleinen ilmapiiri vaikuttavat toki kustannuspäätökseen.
”Jos pöydällä on tasalaatuiset novellikokoelman ja romaanin käsikirjoitukset, valehtelisin jos väittäisin, ettemmekö alkaisi hanakammin kehittää romaania julkaisukuntoon. Novellien julkaisu on toki riski.”
Pienellä volyymilla toimivan nuoren Avain-kustantomon vuoden 2007 valikoimaan kuuluu kymmenisen kaunokirjallista teosta, joista kaksi voi luokitella lyhytproosaksi tai novelleiksi. Samoin Teos tarjoaa kaksi novellikokoelmaa yhteensä 35 kaunoteoksen joukosta. Otavan syksyyn mahtuu 73 kaunokirjallista julkaisua, joista lyhytproosateoksia on 4.
Finlandia heittää varjonsa
Kun Armas Alvarille luovutettiin viime vuoden marraskuussa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto, hän sanoi kiitospuheessaan halunneensa kirjoittaa sellaisen teoksen, että ”Finlandia-palkinnon säännöt olisi pakko palauttaa ennalleen.” Niin runot, aforismit, esseet, novellit kuin näytelmätkin tulisi ottaa kilpailuun taas mukaan.
Alvar ei ole yksin romaanin ylivaltaa kauhistellessaan. Novellisti Tuuve Aro kirjoitti taannoin Hiidenkivessä novellin puolustuspuheen, jossa hän haukkui romaaneja löysäksi kirjallisuudenlajiksi, joka sian tavoin syö tarpeettomia määriä tekstimassoja. Keskustelu novellin ahtaasta elintilasta on jatkunut pariin otteeseen ainakin Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogissa.
Jos Finlandia-palkinto on kirjallisen menestyksen kruunu, romaanit ovat toki kuninkuuslaji. Valloilla oleva runobuumi lohduttanee novellien ystäviä: se saattaa ennakoida lajien arvorajojen murenemista. Ehkä lyhytproosa pääsee proosarunojen vanavedessä suurempaan tietoisuuteen.
Lohdutukseksi kelvannee myös kirjallisuuspalkintojen laaja kirjo. Vuosittain tai joka toinen vuosi jaettavia suomalaisia kirjallisuuspalkintoja ei saa laskettua kahden käden sormin. Näiden joukosta löytyy myös armeliaammin novellistiikkaan suhtautuvia raateja. Esimerkiksi Kalevi Jäntin palkintoraati muisti viime vuonna Tuuve Aroa.
Liian usein novellit mielletään kuitenkin ainoastaan ponnahduslaudaksi kirjalliseen menestykseen. Novellikilpailuin etsitään uusia kykyjä, joiden tekstejä julkaistaan sitten antologioissa. Lyhyet tekstit mahdollistavat tämän romaaneja paremmin. Jo julkaistuille novellikokoelmille ei kuitenkaan ole omaa kilpailuaan. Nyt kirjallisella kentällä ihmetellään, että pitäisikö.
Heidi Laine