Maailmanrunoudesta

Keväällä 2011 olin vieraana runofestivaaleilla Turkin Eskişehirissä. Runojen lukemisen, nähtävyyksien ja aniksenkirkkaaseen jälkimakuun päättyneiden ateriointien lisäksi ohjelmassa oli seminaari, jossa vieraita oli pyydetty alustamaan keskustelua otsikolla ”world poetry”. ”Maailmanrunous” osoittautui märehdittävän epämääräiseksi aiheeksi, josta ei ollut helppo löytää konkreettisia esimerkkejä. Vertailukohdaksi tarjoutui lähinnä ”world music”, maailmanmusiikki, joka nimikkeenä on viime vuosikymmenet vallannut yhä kasvavaa osaa […]

Keväällä 2011 olin vieraana runofestivaaleilla Turkin Eskişehirissä. Runojen lukemisen, nähtävyyksien ja aniksenkirkkaaseen jälkimakuun päättyneiden ateriointien lisäksi ohjelmassa oli seminaari, jossa vieraita oli pyydetty alustamaan keskustelua otsikolla ”world poetry”. ”Maailmanrunous” osoittautui märehdittävän epämääräiseksi aiheeksi, josta ei ollut helppo löytää konkreettisia esimerkkejä. Vertailukohdaksi tarjoutui lähinnä ”world music”, maailmanmusiikki, joka nimikkeenä on viime vuosikymmenet vallannut yhä kasvavaa osaa levykauppojen hyllyistä ja musiikkilehtien palstoista. Voisivatko runoilijat ja runoudet kohdata ja yhdistyä samalla tavoin yli kulttuuri- ja kielirajojen, niin että tuloksena olisi todella jotain uutta, joka kansainvälisyydessään ylittäisi nykyisen käännösrunouden ja tyylien suodattumisen? Ja oliko kyse yksiselitteisen positiivisesta asiasta, johon tulisi aktiivisesti pyrkiä?

Seminaarissa runoilijavieraat puhuivat yksi toisensa perään kauniisti ja optimistisesti ”runoilijoiden kansakunnasta” ja siitä, kuinka ”me kaikki asumme saman meren äärellä” – kohteliaita latteuksia, joita siellä täällä terävöittivät viittaukset sananvapausongelmiin… olin alustajista viimeinen ja jouduin vääjäämättömästi ottamaan kriittisen pahanilmanlinnun roolin. Ei, en usko, että missään kuviteltavissa olevassa lähitulevaisuudessa voisi olla ”maailmanrunoutta” minään tuollaisen nimikkeen todella ansaitsevana ilmiönä, johtuen jo pelkästä kielten ja kirjallisten kulttuurien moninaisuudesta. Eihän ole edes skandinaavista tai fenno-ugrilaista runoutta, mistään eurorunoudesta puhumattakaan. Esperanto-runoutta? Aseemisuutta, synestesiaa? Paluuta paleoliittista baabelin-hajaannusta edeltäneeseen yhteisymmärrykseen, maailmassa, jossa runoillaan yli kuudella tuhannella kielellä? Nevermore.

Tuon jälkeen olen ollut pari vuotta mukana turkulaisessa Runokohtauksia-hankkeessa, jossa paikalliset runoilijat ovat suomentaneet maahanmuuttajakirjailijoiden runoja. Itse suomensin tekstejä kahdelta kurdirunoilijalta. Heidän suomen kielen taitonsa eivät vielä riittäneet kunnollisten raakakäännösten tekemiseen, enkä itse osaa sanaakaan kurdia, persiaa tai arabiaa. Niinpä kävimme pitkiä, välillä hyvinkin hitaasti edenneitä keskusteluja suomalaiselle eksoottisen puun, linnun tai jälkiruuan ominaisuuksista, perinteisiin, uskontoon, tapakulttuuriin jne. viittaavien säkeiden piilomerkityksistä, siitä miten kaste haihtuu, millaista on autius kaupungissa kaasuhyökkäyksen jälkeen, millaisia helmet tanssijattarien rintaliiveissä, miten pienet liljat taipuvat ja siitä, mitä tuntemuksia nämä herättävät kurdilukijassa ja mitä suomalaisessa. Kuuntelin alkutekstien rytmiä heidän lukiessaan niitä ääneen. Kun runon yksityiskohdat tulivat selviksi, tajusin yleensä niiden keskinäiset yhteydet, ja kun minulle valkeni tekstin perusidea, kääntyivät kielikuvat ja tarinatkin lopulta suomeksi. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään Wittgensteinin leijonan puheesta.

Tietysti runo muuttuu vaihtaessaan kieltä. Mutta pohjimmiltaan, kielestä riippumatta, runoilijoilla tuntuu olevan kaikkialla samankaltaiset motiivit, sama inhimillinen hinku, samat ainaiset ristiriidat ja mysteerit perinteiden ja modernismin alla. Kyse on jonkinlaisesta ideoiden mekaniikasta, jolla runot rakentuvat saatavilla olevasta materiaalista, kielestä. Tässä mielessä (ja vain tässä) meillä on jo ”maailmanrunous”. Sitä laaditaan ja luetaan yli kuudella tuhannella kielellä ja me sanomme sitä runoudeksi.

Teksti: Juha Kulmala

 

Kategoriat