Sanna Karlström
Saatesanat
Otava, 2014
Karlströmin aiemmille teoksille on ollut tyypillistä tietynlainen roolirunous; sanottava on tuotu esiin ainakin osittain jonkin roolihenkilön kautta. Tämä piirre korostui etenkin Karlströmin edellisessä teoksessa Harry Harlow’n rakkauselämät (2009). Lisäksi Karlströmille on ollut ominaista paikoin äärimmäiseen minimalismiin pyrkivä muoto niin yksittäisissä runoissa kuin teoskokonaisuuksissakin.
Saatesanat yhdistelee uutta ja vanhaa Karlströmiä. Edellisen kokoelman jälkeen Karlströmin isä menehtyi syöpään. Sittemmin Karlström synnytti myös esikoistyttärensä. Nämä elämän käännekohdat näkyvät Karlströmin runoudessa uudenlaisena henkilökohtaisuutena; enää ei verhouduta roolin taakse. Jälki ei kuitenkaan ole päiväkirjamaista. Tästä pitää huolen tiivis muoto, joka on edelleen tallella. Hyvinkin yksityisistä kokemuksista voi tehdä yleispäteviä havaintoja, kun huomio kiinnittyy merkitseviin yksityiskohtiin.
On makuasia, käyttääkö runoilija sanoja ajoittain liiankin niukasti. Aivan kaikki Saatesanojen tekstit eivät ehkä toimi yksittäisinä runoina, mutta puolustavat kyllä paikkaansa osana kokonaisuutta. Saatesanat on samalla tavalla eheä kokonaisuus kuin Harry Harlow’n rakkauselämät, mutta tällä kertaa vaikutelman syntymiseen ei tarvita roolihenkilön vahvaa kehyskertomusta. Karlström on edelleen kehittynyt kiteyttämisen taidossaan; esimerkiksi runokokoelmassa Päivänvalossa (2007) sanoja käytettiin aivan yhtä vähän, mutta nyt ajatukset näyttäytyvät selkeämpinä ja samalla oivaltavampina.
Karlström ei ehkä ole erityisen nykyaikainen tai uutta luova runoilija. Pikemminkin hänen runoutensa ponnistaa 1950-luvulla alkaneesta suomalaisen lyriikan modernismista. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa; Karlströmin voi kernaasti nimetä kirkkaiden kuvien näkijäksi ja kiteyttämisen mestariksi, jonka runoissa on tuskin koskaan mitään turhaa.
Kirjoittaja Risto Jussila on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan teatterin ja draaman tutkimus. Vapaa-aikanaan hän runoilee.