Riikka Pelo (s. 1972) vastaa puhelimeen savuavan puuhellan ääreltä. Vanhanaikainen puuhella on Pelolle uusi tuttavuus, ja haastattelun aikana täytyy vahtia sen toimintaa. Perinteiden äärellä onkin hyvä lähteä pohtimaan nykymaailmaa. Mikä innostaa kirjoittamaan aikana, jona kauhistellaan lukuinnon ja kirjamyynnin laskua?
“Kirjallisuuden arvo on jossain muussa kuin nykyhetkessä, vaikka mediassa sitä punnitaan vähän eri tavalla”, Pelo aloittaa. “Kirjalleen toivoo toki lukijoita, eihän kukaan tyhjiössä halua kirjoittaa! Toisaalta sitä luottaa lukijoihin, että ne hyvät kirjat löydetään.”
“Mikä saa itseni kirjoittamaan on halu tutkia ihmisenä olemisen ehtoja ja mahdollisuuksia ja tarkastella niitä suhteessa kieleen. Minua vain kiinnostaa loputtomasti, minkälaista kerrontaa tästä hankauspisteestä löytyy.”
“Tavallaan täysin hullu”
Pelon toinen romaani, venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta kertova Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013), voitti viime vuoden Finlandia-palkinnon. Pelo kertoo, että monivuotisen kirjoitusprosessin aikana eteenpäin ajoi kiinnostus aihepiirin tarjoamiin ristiriitoihin ja “halu mennä aina vain syvemmälle tutkimaan ihmistä”.
“Se oli pitkään mahdoton projekti ja tavallaan täysin hullu jo sen takia, että en osannut enkä edelleenkään osaa venäjää”, Pelo nauraa. “Aihe kutsui kuitenkin menemään kohti mahdotonta. Ajattelin, että jotakin taiteellisesti ja kerronnallisesti kiinnostavaa voi syntyä vasta, kun loikkaa kohti tuntematonta.”
“Kun siihen leikkiin on lähtenyt, jossain vaiheessa tulee piste, josta ei voi enää kääntyä takaisin. Siinä unohtaa ympäröivän maailman lainalaisuudet, eikä kysy itseltään, mitä kirjallisuutta nyt halutaan lukea. Kyse on paljon siitä, millaista kirjoitusta aihe alkaa itse synnyttää.”
Omaehtoiseen kirjoittamiseen kannusti osaltaan esikoisteoksen saama palaute: “Taivaankantaja ei aiheuttanut valtavaa mediaspektaakkelia, mutta sai hyvät kritiikit. Se loi ikään kuin vapaan tilan tehdä, mitä itse halusin. Oli lupa mennä ihan omille vesille.”
“Tekijän on uskottava”
Suomessa julkaistaan paljon kirjallisuutta ja erilaisilla palkinnoilla on usein tärkeä rooli siinä, että tietyt kirjat huomataan. Annetaanko Finlandian kaltaisille tunnustuksille liikaakin painoarvoa?
“Huomiotaloutemme on välillä aika epäreilu ja nostaa tekijöitä milloin mistäkin syystä. Tekijän on yleensä itse uskottava, että aihe, josta kirjoittaa ansaitsee tulla luetuksi. Lahjakkaat kirjailijat voivatkin joutua puurtamaan vuosia ilman, että heitä löydetään. Silti he ovat tehneet jotakin mullistavaa.”
“Toisaalta palkinnoilla on se hyvä puoli, että ne saattavat nostaa esiin kirjoja, jotka muuten jäisivät sivuun. Viime vuoden Finlandian olisi voinut toivoa monen muunkin kollegan osalle. Siitä tulee yhdelle ihmiselle niin paljon huomiota, välillä ehkä vähän ansaitsematontakin sellaista. Palkintojen soisi jakautuvan tasaisemmin.”
Pelo toivoo, että palkinnon osuminen vähälevikkisemmän kirjallisuuden kohdalle auttaa hälventämään ihmisten ennakkoluuloja ja vie samantyylisten kirjojen ääreen.
“Siinä mielessä tuntuu, että palkinnot palvelevat koko kirjallisuuden kenttää”, hän pohtii.
“Kaikin tavoin elossa”
Mitä tulee suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, Pelo on toiveikas: “Näkisin, että kirjallisuus on edelleen tärkeä osa identiteettiämme. En tiedä miten uudet sukupolvet tulevat löytämään kirjallisuuden uudelleen, mutta en näe, että se olisi kuihtumassa.”
Pelo kritisoi kirjallisuuteen liittyviä instituutioita, jotka “voisivat välillä olla moniarvoisempia”. Toisaalta hän kiittelee hyvien kirjallisuusjulkaisujen määrää. “Se on monesti pienlehtien ja erilaisen aktivismin varassa, että vähälevikkisempi taideproosa, runous tai esseistiikka saa huomiota.”
Kirjallisuus näyttäytyykin usein alana, jonka parissa tehdään töitä intohimoisesti, jopa pyyteettömästi. Tällä on kuitenkin negatiivinen puolensa, kuten Pelo huomauttaa.
“Sellaista vääristymää on paljon, että kirjailijoille tai muille toimijoille ei tarvitse maksaa, koska nehän tekevät sitä mitä haluavat. Suomessa on onneksi huomattavasti parempi apurahasysteemi kuin monessa maassa. Olemme pieni kielialue, josta saatavat tulot ovat väistämättä pieniä. Siksi on hyvä, että on tahoja, jotka tukevat rahallisesti kirjailijoita ja ylipäätänsä taiteen kehittymistä.”
“Näen muutenkin paljon positiivista kirjakauppamonopolien ulkopuolella. Vaikka ne eivät ota runokirjoja myyntiin, niin ihmiset ostavat, lukevat ja tekevät runoutta ja se on kaikin tavoin elossa.”
“Ei kauppa pärjää”
Taloudellisen taantuman aikana julkisessa keskustelussa herää usein kysymys vähemmän kaupallisten alojen ja oppiaineiden tärkeydestä. Miten perustella vaikka kirjallisuudentutkimus lukuja tuijottavalle ihmiselle?
“Tuntuu, että tätä ei edes pitäisi lähteä argumentoimaan. Mutta nykyään todellakin täytyy osoittaa, mihin taidetta, historian tuntemusta ja kulttuurin ymmärrystä tarvitaan. Ollaksemme innovatiivinen, kehittyvä, kilpailukykyinen Suomi, tarvitsemme sivistystä, ymmärrystä historiastamme ja kulttuurimme rakenteista, sekä tietenkin muista kulttuureista. Mielestäni se liittyy jollain tavalla kaikkeen”, Pelo selittää.
“Myös kaupan, talouden ja teknologian alueilla tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät kulttuurisen merkityksenannon eri tavat. Ei kauppa pärjää ilman kulttuuria. Meillä on sen verran lyhyemmän sivistykset juuret, että nimenomaan kulttuurisiin arvoihin pitäisi pistää painoarvoa, jos haluamme seistä muiden eurooppalaisten rinnalla. Sellainen sivistynyt ymmärrys ja viisaus vain vaatiat aikaa, niitä ei pikakurssilla opita.”
“Uusiin syvyyksiin”
Lopuksi Pelo kertoo laittaneensa uudet projektit heti vireille, kun Jokapäiväinen elämämme valmistui. Romaanin kirjoittaminen oli toisaalta “rankka prosessi”, josta alkaa olla palautunut vasta nyt, vuosi teoksen valmistumisen jälkeen.
“Toisaalta sitä innokkaammin odottaa, että pääsee sukeltamaan uusien maailmojen syvyyksiin. Nyt on voinut tyhjentyä vanhasta ja pikku hiljaa täyttää kaivoja uusilla asioilla. Mutta siihen on monta mahdollisuutta, mitä sieltä alkaa tulla”, Pelo päättää.
Teksti: Aleksandr Manzos