Poltettu oranssi
Turun ylioppilasteatteri
4.10.–31.11.2019
Voiko hyvää näytelmätekstiä pilata huonolla teatteriesityksellä? Tätä mietin, kun palauduin Turun ylioppilasteatterin juhlavuoden kohokohdasta, Mikko Kaikkosen ohjaaman Poltetun oranssin esityksestä. Kysymys ei ilmestynyt päähäni siksi, että esitys olisi ollut kehno – päinvastoin.
Poltettu oranssi – balladi sanan ja veren ansioista on toteutettu näyttävästi. Esitys on rakennettu sokkelomaisesti juovuttavalla rytmiikalla ja tilanhallinnalla. Ohjauksen lisäksi Kaikkonen on luonut lavalle lähes koko esityksen mittaisen koreografian. Oranssiin verhotut tanssijat tai ”tilaolennot” sulautuvat esitykseen niin osuvasti, että välillä vallan unohdan niiden läsnäolon.
Näytelmä itsessään kertoo 17-vuotiaasta Marinasta (Nanne Pyrhönen), nahkatehtailijan tyttärestä, jonka vanhemmat saattavat psykologin (Jussi Virtanen) vastaanotolle. Tyttö on alkanut puhua siansaksaa, silloin harvoin kuin avaa suunsa. Marinan äiti (Veera Knuutila) antaa tohtorille tehtäväksi selvittää, mikä tytössä on vikana.
Vaikka Marinan äiti pitää tytärtään hulluna ja vaatii psykologilta diagnoosia potilaalle, tohtori pyrkiikin kuuntelemaan tyttöä ja ymmärtämään tätä tahtomatta määrittää tätä suoranaisesti hulluksi.
Esitys ottaa näin kantaa ”hulluuden” ja ”normaaliuden” määrittelyyn, siihen, miten keinotekoisesti hulluuden ja terveyden raja onkaan määritelty.
Toisaalta ajatuskulku venyy ja laajenee koskettamaan myös kielen mahdollisuuksia kuvata ja määritellä todellisuutta. Marinan puhumalla siansaksalla on merkityksensä osoittamassa järjellisen tai tavanomaisen kielen kyvyttömyyttä kuvata järkkynyttä mieltä.
Psykiatrisen lääketieteen avulla loikataan unien ja symbolien kuvalliseen ja värilliseen maailmaan, jonka sanoittaminen ei olekaan aivan yksiselitteistä. Marinan unikuvat ja näyt hevosista saavat piirteitä, jotka koettelevat loogisen ajattelun rajoja.
Eeva-Liisa Mannerin kirjoittama näytelmäteksti on ilmestynyt vuonna 1968 – jo yli 50 vuotta sitten. Poltetun oranssin tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle ennen ensimmäistä maailmansotaa. Manner tarkasteli maailmansotia edeltänyttä aikaa lähes samalta etäisyydeltä kuin nyt tarkastelemme Mannerin kirjoittamaa näytelmää.
Esitystä voidaan tulkita myös tekstin ilmestymisajankohdan sekä nyt esitysajan kontekstissa, etenkin kun henkilöhahmojen alun perin saksankieliset nimet on tässä versiossa suomalaistettu. Maailmansotien sijaan katse kääntyy kohti nykyajan hulluuksia.
Mannerin teksti on haaste, sillä vaikka näytelmän juoni on näennäisesti simppeli, ovat henkilöhahmot kompleksisia ja siksi myös tietyllä tavalla epäluotettavia – hahmojen totuudellisuus jää tulkinnanvaraiseksi.
Samoin esitys ikään kuin haastaa katsojan hyväksymään järjettömän ja järjellisen välisen yhteispelin ja ettei totuutta voi etsiä vain järjellä. Samalla kyseenalaistuu normaaliksi määritelty käytös.
Näytelmän valtavasta tekstimassasta huolimatta esitys säilyy helposti vastaanotettavana. Tästä kiittäminen on varmasti koreografian luomaa kiireetöntä tilaa. Ensimmäinen puoliaika on yllättävän pitkäkestoinen, mutta siitä huolimatta esitys etenee sulavasti ja intensiivisesti.
Klassikkomaineiset tekstit on tapana nähdä klassikoina aina ajankohtaisen luonteensa ansiosta. Turun ylioppilasteatterin Poltettua oranssia olisi mahdollista tarkastella myös nykyisen ilmastokriisin kontekstissa. Antaisiko esitys avaimia siihen, miten nuorten ilmastoahdistukseen olisi suhtauduttava?
Eeva-Liisa Mannerin teksti on kaikessa älykkyydessään ajaton ja siksi loistava. Mikko Kaikkosen ohjaukselle ei jää paljon täydennettävää, mutta sittenkin esitykseen on onnistuttu tuomaan toimivia, mainioita lisiä. Esitys on pienestä volyymistaan huolimatta merkillisen vahva tulkinta.
Turun ylioppilasteatteri: Poltettu oranssi
Ohjaaja ja koreografi: Mikko Kaikkonen
Ohjaajan assistentti: Sara Koiranen
Säveltäjä: Ismo Laakso
Valosuunnittelija: Antti Niitemaa
Puvustaja: Minea Lehtinen
Lavastaja: Jouni Kekkonen
Näyttelijät: Nanne Pyrhönen, Jussi Virtanen, Veera Knuutila, Heikki Ellilä ja Suvi Puttonen
