Marian paratiisi
Ohjaus: Zaida Bergroth
Käsikirjoitus: Anna Viitala ja Jan Forsström
Pääosissa: Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu ja Saga Sarkola
Ensi-ilta: 4.10.2019
Mustavalkoinen filmikuva rätisee ja värisee. Kuvassa nähdään kauhuelokuvamainen huone 1900-luvun alun kartanossa ja sen keskellä metallirunkoinen sänky. Salaperäinen musiikki yltyy. Lakanan alla nainen kouristelee uskonnollisten henkien riivaamana.
Näin alkaa Zaida Bergrothin ohjaama elokuva Marian paratiisi. Goottilais-romanttinen tyyli muuttuu alun jälkeen neutraalimmaksi draamaksi ja johdattaa tositapahtumiin perustuvaan tarinaan uskonnollisen lahkon johtaja Maria Åkerblomin elämästä 1920-luvun Helsingissä.
Uskomaton tositarina herättää kysymyksiä
Åkerblom (1898–1981) oli karismaattinen unisaarnaaja, joka perusti oman herätysliikkeensä kerättyään ympärilleen vannoutuneen joukon intohimoisia seuraajia.
Åkerblomilaiset olivat vakuuttuneet johtajansa maailmanloppua ennakoivista näyistä, yhteydestä enkeleihin ja rakkaudesta, jota tämä jakoi anteliaasti ”lapsilleen”.
Sisällissodan jälkeisessä epävarmassa tilanteessa suomalaiset kaipasivat lohtua ja turvaa. Åkerblom pystyi monien uskonnollisten lahkojen ja kulttien vallanhimoisten johtajien tavoin hyödyntämään kaikkea tätä. Hän vahvisti palvontaansa muun muassa näyttävillä sairauskohtauksilla ja parantamisteoilla.
Miten ihmiset saadaan uskomaan ilmiselvään manipulointiin ja miten heitä onnistutaan kontrolloimaan niin vahvasti? Mitä tällaisten yhteisöjen sisällä tapahtuu? Ja millainen on ihminen, joka nousee hurmoksellisen lahkon johtajaksi?
Edellä mainittuja kysymyksiä Bergroth on lähtenyt elokuvassaan tutkimaan. Vihjeitä annetaan, mutta lopulta vastaukset jätetään pitkälti katsojan tulkittavaksi.
Marian paratiisi ei paneudu juurikaan tapahtumien syvempiin syihin tai pitäydy kaikissa historiallisissa faktoissa. Keskeiset käänteet on pidetty mukana, mutta elokuva ei avaa taustoja tai näytä Åkerblomia saarnaajan roolissaan kuin muutaman lyhyen hetken. Yleismaailmalliset ihmissuhteet nousevat tärkeämpään rooliin.
Keskiössä nuoren naisen kasvutarina
Åkerblomia esittävä Pihla Viitala tavoittaa roolissaan Marian lumoavan karisman ja petollisen lämmön, jonka alta pilkahtelee välillä jotain synkempää.
Viitala onnistuu näyttämään Marian ensin turvallisen oloisena äitihahmona, sitten kylmäverisenä manipuloijana. Katsoja tietää, että Maria käyttää seuraajiaan hyväkseen, mikä saa tämän rakkaudenosoitukset näyttämään kylmääviltä.
Marian molemmat puolet ovat tiedossa tai ainakin aavistettavissa jo elokuvan alussa, joten vain niiden laajuus paljastuu katsojalle pikkuhiljaa.
Miten Maria selviää häneen kohdistetuista epäilyistä ja syytöksistä? Kuinka pitkälle hänen seuraajansa ovat valmiita menemään suojellakseen johtajaansa? Välillä on vaikea uskoa, että kyse on todellisista menneisyydessä tapahtuneista asioista.
Vaikka elokuvaa markkinoidaan Åkerblomin tarinana, nousee Salomen, Marian teini-ikäisen seuraajan tarina vielä suurempaan osaan.
Salome (Satu Tuuli Karhu) on asunut Marian kanssa pienestä asti ja ihailee tätä kuin äitiään. Mutta kun Maria vangitaan ja Salome tutustuu kiehtovaan Maliniin (Saga Sarkola), Salome alkaa kyseenalaistaa Marian lisäksi elämän, johon hän on tottunut.
Marian paratiisi on ennen kaikkea kertomus Salomen identiteetin etsinnästä. Elokuvassa näytetään varsin uskottavasti, miten tytön usko alkaa hiljalleen horjua.
Sama kuvio on nähty monissa tarinoissa, jotka kertovat äärimmäisistä uskonnollisista yhteisöistä (esim. Dome Karukosken Kielletty hedelmä, 2009): koko elämänsä yhteisössä elänyt nuori kamppailee uskonsa ja halujensa kanssa. Kyse on itsensä löytämisestä.
Myös Marian paratiisi on pohjimmiltaan nuoren naisen kasvutarina.
Estetiikka edellä
On selvää, että Marian paratiisi ei ole Åkerblomin elämäkertaelokuva, vaan tekijät ovat päättäneet keskittyä ensisijaisesti tietynlaisen estetiikan ja tunnelman luomiseen. Perinteisempään draamaan on yhdistetty esimerkiksi kauhuelokuvan piirteitä: on salaperäinen kartano ja selittämättömiä enkelinäkyjä, puutarhassa iloisena juoksevia lapsia mutta myös kellariin lukittuja ihmisiä.
Trillerimäistä tunnelmaa yritetään luoda myös oudosti jumputtavalla musiikilla, joka tasapainoilee osuvan ja etäännyttävän välillä. Lavastuksessa ja puvustuksessa on ollut lupa rönsyillä, mikä vaikuttaa vahvasti siihen, minkälainen kuva Mariasta syntyy.
1920-luvun musiikista, muodista ja ajatuksista nauttiva Maria tuntuu ristiriitaiselta, kun ajattelee, että samalla hän saarnaa seuraajilleen Jumalan pelon voimasta ja paremmasta tulevaisuudesta Jerusalemissa. Juuri tämän ristiriidan vuoksi katsoja kyseenalaistaakin Marian motiivit.
Elokuva ei kuitenkaan ihan onnistu tavoittamaan sitä karmivuutta, mitä todellinen Maria Åkerblom aiheutti. Elokuvan tunnelma jää siinä mielessä liian fiktiivisen oloiseksi ja jopa satumaiseksi.
Ristiriitaisuus kuitenkin myös lisää elokuvan kiinnostavuutta. Marian paratiisi on epätodellisen oloinen elokuva todellisista asioista. Sen ytimessä ei lopulta ole uskonnollisen liikkeen mysteeri vaan identiteettiään etsivän nuoren kasvutarina. Sellaisena se tavoittaa jotain kaikkia ihmisiä koskettavaa ja saa elokuvan tuntumaan aidolta.
