Pauli Tapio
Varpuset ja aika
Poesia, 2017
Varpuset ja aika on kääntäjä, tohtorikoulutettava ja kriitikko Pauli Tapion (s. 1986) esikoisrunokokoelma. Se avautuu senegalilaisen poliitikon ja runoilijan Léopold Sédar Senghorin (1906–2001) runon ”Nuit de Sine” (engl. ”Night in Sine”, 1990) loppusäkeillä, joissa puhuja toivoo voivansa puhua kuolleiden äänillä ymmärtääkseen paremmin miten elää.
Senghorin säkeet viitoittavat kokoelman ydinkysymyksiin: miten ymmärtää ihmisyyttä ja aikaa ennen kuin ne jättävät ymmärtäjänsä? Vastatakseen Tapio kääntää katseensa kauas taakseen ja etsiytyy antiikin aikaan saakka.
Varpuset ja aika on tutkielma ajan olemuksesta ja sen nykyaikaisista kasvoista, joihin ei ole helppo katsoa suoraan. Se tutkii aihettaan humanistisesti kuin vastalauseena mitattavissa olevalle: ”Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, / mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen. // Se palaa, saat nähdä.”
Kolmeen osaan jaetun kokoelman luvut juurtuvat myöhäisantiikin aikoihin eläneen kirkkoisä ja teologi Augustinuksen (354–430) omaelämäkerrallisen Confessiones-teoksen (suom. Tunnustukset) yhdennentoista kirjan lainauksiin. Ne ovat ajatelmia ajasta ja sen olemuksellisesta määrittämisestä.
Tapio kuljettaa rinnakkain historiallisia tasoja ja erilaisia tekstimuotoja, joista vahvaäänisin on toisen osan päättävä ”Inferno”. Se huutaa esiin historiallisten epäinhimillisyyksien vain muuntuneet muodot. Rinnakkain on ripustettu pakolaiskriisin valtamedian uutisointia, havaintoja hyvinvointiyhteiskunnan julman arkisista tilanteista ja yksityiskohtaisia tarinoita historiallisista kidutustapauksista.
Varpuset ja aika on huolestunut ihmisyyden ja eliökunnan tilasta. Se osoittaa vankan sivistyneisyytensä tuntemalla historiansa ja täten myös nykyajan oireellisuuksineen, joista yksi julmimmista on inhimillisyyden kokema inflaatio. Ihmiset se erkaannuttaa toisistaan ja luonnon saastuttaa. Runojen katse pyyhkäisee siis hengästyttävän laajalta, olematta kuitenkaan saarnaava tai musertumatta aiheidensa painosta.
Kolmannen ja viimeisen osan päättävä taparikollisen ja kalastajan välinen keskustelu muistuttaa opettajan ja oppilaan kanssakäymistä. On hankalaa välttyä kuvittelemasta kalastajaa Augustinukseksi jakamassa oppimaansa: ”Loputtomalla on sellainen luonto, että se valuu loputtomasti hukkaan”, / kalastaja sanoo. // Ajattele aikaa. Totu odottamaan.”
Osuus sulkee hiljaisesti ja taiten inhimillisen maailman kauheuksista käydyn keskustelun, jonka mittasuhteet ovat muutoin mahtipontiset. Se ravistelee muotoa proosallisuudellaan, jota rytmittää kokoelmassa ahkerasti käytetty numeroluettelointi.
Tapion kieli on konstailematonta ja kypsää. Hän käsittelee ihmisyyttä syvältä kouraisevia aiheita pitelemällä niitä kuin varpusta kädessään, puristamatta ja liikaa jännittämättä. Teoksen kieli on kevyt väline raskaalle sisällölle, jota se kuljettaa luomassaan kristallinkirkkaassa näkyvyydessä.
Historiallisuus ulottaa rihmastonsa sisällön lisäksi myös runojen muotoon. Kuten kriitikko Miikka Laihinen (TS, 11.6.2017) huomioi, Tapio käyttää keskiaikaista, toisteista ja monimutkaista sestiinimittaa. Tämä mitallisuus on huomattavissa runossa numero 13: ”On vastanaineet kuuhun menneet, / korpit huutaa kuolemaa. / Toiset linnut laulelevat / vanhaa hyvää sanomaa.”
Kokoelman sisältö on sisuskaluja korventavaa, se saa pakahtumaan kauneudentajustaan ja vaivaantumaan inhorealistisuudestaan. Se vaikuttaa nyrjäyttävän mieltä monella merkitystasolla. Tapiolla on kuitenkin tähän kaikki tarvittava taito ja hienovaraisuus. Tuloksena on monivaikutteisesti mykistävää ja maailmassa hereillä olevaa runoutta.
Ihmisen osa teoksessa on toisaalta lohduttoman suuri, toisaalta kaiken mittakaavassa mitätön: ”Kuvittele, että olet pieni ja huomaamaton varpunen, lähes / avaruudeton piste, ja että seisot keskellä Lappeenrannan toria”. Viimeisen sivun ”tsirp, tsirp” sulkee ympyrän.
Varpuset ja aika on kypsä esikoisteos. Se on yhtäältä huokoisesti maailmaa katsova ja siihen huolestuneena osallistuva. Se on huolestunut siitä, olemmeko oppineet mitään. Siihen se myös vastaa kurkottamalla kaukaisiin ajattelijoihin, joille ajan olemus on ollut päätä vaivaava aihe. Nykyajan aiheet ovat toiset.