Teemu Mäki
Taiteen tehtävä
Into Kustannus 2017
Teemu Mäki kirjoittaa 500-sivuisen esseekolmikkonsa alussa, että taiteella on neljä perustehtävää ja että ”niin ainakin väitän ja ehdotan”. Tämä virke kannattaa ottaa tosissaan, kun lähtee tutkimaan Taiteen tehtävän sivuja. Mäki nimittäin numeroi, luetteloi ja listaa erilaisia näkemyksiään ja ratkaisuehdotuksiaan pitkin pitkää matkaa, ja kyllä hän myös väittää ja ehdottaa, kerran toisensa jälkeen.
Toisaalta väitteet eivät jää ilman perusteluja ja kontekstointia. Varmuuden vakuudeksi koko teos alkaa maailman tilan tiivistyksellä. Kirjoittajan mukaan näet ”kenenkään taideteoksista ei ole mielekästä puhua, jollei samalla puhu myös taiteen ulkopuolisesta maailmasta”. Ja totta kai tämä avaustiivistyskin sisältää numeroituja luetteloita, joista kahdessa viimeisessä kuvataan, mitä valtioiden ja sinun, siis juuri sinun, pitäisi asioiden nykytilan korjaamiseksi tehdä.
Kerron jo tässä vaiheessa, että rankasta tehtävänasettelustaan, eli taiteen tehtävien paljastamisesta ja kaikista luetteloistaan ja väittämistään huolimatta esseekokoelma on sujuvaa, inspiroivaa ja paikoin jopa riemastuttavaa luettavaa.
Sanottavaa on säästelemättä väritetty niin populääri- kuin korkeakulttuuriin kuuluvin esimerkein ja lainauksin. Itsekritiikki ja itselle hörähtely on toistuvaa. Kun Mäki argumentoi, että taide on parhaimmillaan filosofian ja politiikan erityisen joustava, laajennettu ja kokonaisvaltainen muoto, hän jatkaa heti perään, että ”olen Mäki Käkikello. Toistan itseäni. Toivottavasti niin hitaasti, että laulu on ehtinyt muuttua ja kehittyä sitten viime kukunnan”.
Kukunta, pöpöttely (Mäen oma ilmaisu tyylistään) ja rentous eivät kuitenkaan kätke kirjoittajan paloa ja paneutumista aiheeseensa ja hänen kykyään viedä sanomaansa loogisesti ja ymmärrettävästi eteenpäin. Taiteen tehtävä jopa sisältää runsaan, tieteellistyyppisen alaviitteistön, johon Mäki on työntänyt muun muassa esimerkkeinä käyttämiensä tekstien alkukielisiä versioita.
Entä ne taiteen perustehtävät? Niitä luulisi olevan vaikea määrittää, kun kirjoittajakin toteaa, että edes itse taidetta ei voi yksiselitteisesti määritellä ja että vaikka olisimmekin yksimielisiä taiteen hienoudesta ja kivuudesta, sen hyvyyden ja sen yhteiskunnallisesti oikean paikan kriteereistä olemme ”raivoisan erimielisiä”.
Mäki kuitenkin uskoo, että valtaosa meistä yhtyisi hänen näkemykseensä taiteen perustehtävistä, joiksi hän katsoo nautinnon tuottamisen, keskustelun herättämisen, viisauden edistämisen ja tunne-elämän syventämisen. Mutta ei tämäkään tietenkään ole näin yksiselitteistä, koska mitään kiistatonta ja lopullista taiteen tehtävistä ei voi sanoa, kun itse taidekin jäi määrittelemättä.
Toisaalta, taas kerran, siitä Mäki sanoo olevansa varma, että varsinaisesta makuasiasta ei ole kyse, sillä taiteen kaikki mahdolliset tehtävät eivät ole yhtä hyviä. Ja miten paremmuus ilmenee, siinä näyttäisi hänen mukaansa olevan kysymys taideteosten merkityksellisyydestä ja tärkeydestä vastaanottajilleen.
Siis lopulta kuitenkin yksilökohtaisesta subjektiivisesta tuntemuksesta ja vaikuttumisesta? Aika pyöritystä siis? Kyllä, mutta tiedostettua ja tahallista. Esseiden kirjoittaja tekee kyllä toistuvasti selväksi, että hän ymmärtää esittelevänsä ja analysoivansa asioita ja ilmiöitä, joita ei voi pukea ehdottomien totuuksien loogisiin ketjuihin mutta jotka yhtä kaikki koskettavat meitä syvältä ja ovat siksi pohtimisen arvoisia.
Juuri kenellekään ei liene yllätys, että Mäki haluaa lähinnä ”puhua ja haaveilla taiteesta, jonka vaikutus ihmiseen ja yhteiskuntaan on mahdollisimman suuri, käänteentekevä”. Vaikka taide on nautinnon lähde, sen ei tarvitse olla mikään ajantappoväline, tai oikeastaan, se ei saa olla (vain) ajankulua ja eskapismia tarjoava vekkula vaan paremminkin todellisuuden kohtaamisen muoto ja yhteiskunnallinen muutosvoima.
Siksi nimikkoessee sisältää myös luvun Onko taiteella todellista yhteiskunnallista merkitystä? Ja onhan sillä, vaikka taide ei toimi kuin rynnäkkö Talvipalatsiin (joka kylläkin on sittemmin kuvattu varsin rauhalliseksi ja vähäisin voimin toteutetuksi haltuunotoksi), vaan kuin kansan parantuva kielitaito, eli yksilöiden kautta, moniäänisesti ja ajan myötä.
Teoksen koko kolmas essee, Taide ja ilmastonmuutos, on nimenomaan pohdintaa taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Meille kerrotaan, että taide voi ensin auttaa meitä ottamaan ilmastonmuutoksen vakavasti ja sitten myös tuottamaan ja testaamaan uusia, muuttuneisiin olosuhteisiin sopeutumista edistäviä arvoja. Arvoja, joiden mukaan tosin olisi ehkä ollut syytä suunnistaa jo aiemminkin. Ilmastonmuutoksen voi siis lopulta nähdä myös hyvänä asiana.
Kokonaisuuden voi tulkita niin, että Teemu Mäki esipohtii meille paremman ja onnellisemman elämän edellytyksiä.
Ei hän kylläkään itse mitään niin mahtipontista tekstistään väitä. Päinvastoin. Kokoelman loppupuolella hän viittaa kolmannen esseensä siihen osaan, jossa puhuu äitinsä kuolemasta ja toteaa, että ”en sano tätä kerjätäkseni säälipisteitä, empatian hyökyä tai ehostaakseni höpöttelevän esseeni kornia yleisvaikutelmaa”.
Vaan uskokaa pois, ei se yleisvaikutelma korni ole. Minä sen sijaan saatan olla hieman korni, kun haluan minäkin lopettaa runoon, jonka Mäki heittää peliin aivan ”höpöttelynsä” loppumetreillä. Säkeet ovat niin Mäen kuin minunkin mielestäni ”nerokas esimerkki taideteoksesta, johon tiivistyy elämästä nauttimisen viisasta taitoa”. Runo nimeltään ”Elämä on ihmiselle annettu” on Pentti Saarikosken kokoelmasta Runot ja Hipponaksin runot (1959):
”Elämä on ihmiselle annettu,
jotta hän tarkoin harkitsisi,
missä asennossa tahtoo olla kuollut,
harmaita taivaita kulkee yli,
tähtitarhoja riippuu
ja maa tulee suuhun kuin leipä.”
P.S. ”On vaikeampaa lukea kuin kirjoittaa hyvä runo” (Taiteen tehtävä, s. 119)
Teksti: Kari Heino
