Anto Leikola
Sammakoiden nahkea todellisuus
Into, 2017
Helsinkiläinen luonnontieteilijä ja kirjailija Anto Leikola (s. 1937) tarttuu esseekokoelmassaan Sammakoiden nahkea todellisuus aiheisiin, jotka nousevat esiin luonnon, kulttuurin ja tieteen rajapinnoilta. Kahdentoista esseen kokoelma sisältää useiden vuosien aikana syntyneitä tekstejä, jotka järjestyvät temaattiseksi kokonaisuudeksi, jossa länsimaisen kulttuurin luontosuhdetta ja tieteenhistoriaa käsitellään kreikkalaisista luonnonfilosofeista aina nykyajan bioeettisiin kysymyksiin asti.
Leikolan esseet käsittelevät muun muassa sitä, kuinka ihminen on historian saatossa nähty suhteessa muuhun luontoon. Juutalais-kristillinen käsitys ihmisestä ”luomakunnan kruununa” on Leikolan mukaan mahdollistanut sen, että länsimainen ihminen on voinut erottaa itsensä muusta luonnosta ja riistää sitä mielin määrin.
Ranskalaisen filosofi René Descartesin ajattelussa eläin ei ole konetta kummempi, mutta ihmisellä on henki eli järki, joka tekee hänestä erityislaatuisen. Charles Darwin ja muut evoluutioteoreetikot kuitenkin tekivät selväksi sen, että ihminen on osa elävää luontoa, jolla on yhteinen alkuperä.
Tieteen ja teknologian kehityksen myötä ihminen on käynyt läpi kulttuurievoluution, jonka vuoksi lajimme ei enää täysin ole luonnonvalinnan muovattavana. Tästä on seurannut paitsi luontoa ylenmääräisesti kuormittava väestönkasvu, myös uusia eettisiä ongelmia, joihin Leikola niin ikään pureutuu.
Yksi näistä on geenitekniikka, johon kohdistuvat pelot näyttäytyvät Leikolan kirjoituksissa osana laajempaa tabujen kirjoa. Pelkoihin sisältyy paitsi ihmisen pelkistäminen genomiikkaan, myös ajatus jonkinlaisesta pyhästä rajasta, jota ihminen ei saisi tiedollisissa tai teknisissä pyrkimyksissään ylittää.
Esimerkkejä tällaisesta ajattelusta Leikola löytää niin antiikin Kreikan myyteistä, Raamatusta, Johann Wolfgang von Goethen Faustista (1808) ja Mary Shelleyn Frankensteinista (1818) kuin populaarikulttuurista sekä geenitekniikkaa käsittelevästä julkisesta keskustelusta.
Leikolan luonnontieteellinen näkökulma on johdonmukainen kautta teoksen, mutta toisinaan luonnon, kulttuurin ja tieteen kytkökset jäävät hieman ohuesti käsitellyiksi. Esimerkiksi ”rotua” Leikola käsittelee biologian näkökulmasta eli ”populaatioina, joissa useiden geenien frekvenssit ovat toiset kuin jossain muussa populaatiossa”, ja näin ollen hän pitää termiä käyttökelpoisena. Aiheen syvällisempi kulttuurinen tarkastelu – 1950-luvun oppikirjakielen referointia ja natsi-Saksan kauheuksien yksiselitteistä tuomitsemista lukuun ottamatta – jää kuitenkin uupumaan sitä kaipaavalta lukijalta.
Teos tarjoaakin yleisesti ottaen lavean mutta melko etäännytetyn katsauksen tieteen historiaan ja kulttuurihistoriaan viipymättä kuitenkaan pitkään monissa historiallisesti ja kulttuurisesti kipeissä ja latautuneissa aiheissa.
Leikolan tyyli on helposti lähestyttävää. Suuria aiheita käsitellään kevyellä mutta analyyttisellä otteella, eivätkä kirjailijan asiantuntijuus ja laaja yleissivistys jää huomaamatta. Toisinaan teoksen lukeminen on kuin vetävän luentosarjan kuuntelua. Tätä vaikutelmaa korostaa Leikolan lempeä, paikoin setämäinen huumori sekä pyrkimys tarjota maltillisia mutta kriittisiä näkökulmia käsiteltyihin aiheisiin.
Sammakoiden nahkea todellisuus toimii ikään kuin esittelynä länsimaisesta luontosuhteesta ja tieteenhistoriasta kiinnostuneille. Leikola ottaa kuitenkin suoraan kantaa näihin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Kuten teoksen päättävä essee tekee selväksi, mikäli ihmiskunta aikoo selvitä aiheuttamistaan ympäristökatastrofeista, on sen ymmärrettävä riippuvaisuutensa luonnosta ja toimittava sen mukaisesti, aikaa hukkaamatta.
Teksti: Maija Norvasto
Arvio on julkaistu aiemmin Lumoojan joulukuun esseeteemaisessa printtilehdessä.
