Paluu heteroiden planeetalle
TEHDAS Teatteri, syksy 2018
Ohjaus: Tapio Väntsi
Käsikirjoitus: Työryhmä
Esiintyjät: Marko Carlson, Johanna Jernberg, Ruska Koski, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi, Timo Väntsi
TEHDAS Teatterin tuttu näyttämö ja katsomotila näyttävät jälleen kerran erilaisilta. Saavun teatteriin kymmenisen minuuttia ennen esityksen alkua, kun suurin osa yleisöstä on jo ehtinyt paikalle.
Kultainen kimalleverho välkehtii salaperäisenä lavan edessä. Ihmisiä istuskelee ja seisoskelee juttusilla katsomon puolella. Tuolirivistöjen sekaan on poikkeuksellisesti tuotu pöytiä, joille laskea virvokkeet.
Sunnuntai-iltana en ole aivan energisimmilläni. Rankka yövuoro Dynamon tanssilattialla on vienyt mehut mennessään. En tiedä, olenko valmis ”kabaree[hen] sateenkaaren kaikissa väreissä”, kuten Paluu heteroiden planeetalle -esityksen alaotsikko lupaa.
Esityksen julisteessa ja käsiohjelman kannessa yksivärisiin kokonaamiopukuihin sonnustautuneet ihmiset vievät väsyneet ajatukseni jonnekin teletappimaisen halvan scifin suuntaan.
***
Esitys alkaa. Kehyskertomuksena on tarina nuoresta Johannasta, joka yrittää tulla kaapista ulos vanhemmilleen. Samaan aikaan toiselta planeetalta laskeutuu Maahan avaruusalus, jonka olennot tuovat queerin ilosanomansa ihmisille: rohkeutta, viattomuutta, seksiä ja niin edelleen.
Muuten esitys etenee kohtauksittain, ja osa komiikasta jää täysin irralliseksi. Välillä taas seurataan Johannan muuttoa uuteen kaupunkiin ja kasvua omaan seksuaali-identiteettiinsä.
Riehakasta esitystä rytmittävät musiikkiesitykset, joiden aikana yleisö viimeistään villiintyy. Perinteiset kansansävelmät, Suomi-iskelmät ja ysäripophitit saavat kyytiä, kun sanat ovat vaihtuneet pornolaulumaisiin, railakkaan suorasanaisiin säkeisiin.
Paluu heteroiden planeetalle on melko perinteistä kabareeta ja omasta traditionaalisuudestaan hyvinkin tietoinen esitys. Esityksessä on paljon suoria viittauksia 1920-luvun Berliiniin, kuten mustissa puvuissa knallihattuineen tanssivat esiintyjät sekä yhdessä kohtauksessa lavalle marssiva Marlene Dietrich.
Lavalle tuodaan liuta erilaisia karikatyyrejä. ”Sateenkaaren kaikissa väreissä” viittaa juuri sukupuolten ja seksuaalisten suuntautumisten moninaisuuteen; heterot jäävät eittämättä paitsioon tässä esityksessä. Kaikessa laajuudessaan Paluu heteroiden planeetalle osaa olla myös itseironinen.
Erilaisten roolien ja karikatyyrien esittäminen voi joissain tilanteissa vaikuttaa myös stereotyyppien vahvistamiselta, mutta tämän esityksen tarkoituksena ei ole hyväksynnän etsiminen vaan oman tilan raivaaminen, mikä tapahtuu naurun ja ilakoinnin siivittämänä.
Sukupuolentutkija Eve Kosofsky Sedgwickin mukaan ”jokaisen kohdalla ’pervo’-sanan käyttäminen itsestä tarkoittaa eri asiaa kuin sen käyttäminen toisesta”. Toisin sanoen esityksen itseironisuuden avulla kannustetaan jokaista määrittelemään itse itsensä.
Itsensä asettaminen naurettavaksi on täysin eri asia kuin toiselle nauraminen. Mille siis nauran, kun riemastun esityksen vitseistä? Nauran, kun esitys ottaa kaiken irti ihmisten ennakkoluuloista ja potkii kumoon turhat oletukset ja uskomukset. Nauran myös sille, kun voin samastua muun yleisön reaktioihin, että olen osa nauravaa yleisöä.
Nauru, pilkanteko ja naurettavaksi tekeminen ovat kaikki eri asioita, mutta yhtä kaikki myös vahvoja vallankäytön välineitä. Ja mikä olisikaan sen suurempaa valtaa kuin valta omaan itseensä ja vapaus itsensä määrittelyyn – tapahtui se sitten ylpeästi tai itseironisesti (eivätkä nämä tavat tietenkään ole toisiaan poissulkevia).
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Yksin teatteriin tulleena olen hieman vaivaantunut. Huomaan pohtivani, näkeekö joku kiusaantuneisuuteni tai näytänkö jonkun mielestä hassulta, kun istun yksin.
Aluksi kieltäydyn taputtamasta laulu- ja tanssiesitysten aikana; en halua olla liian helppo yleisö. Mutta ruumiini onkin toista mieltä! Kun en kerran kehtaa taputtaa julkisesti, alan huomaamattani polkea jalalla rytmiä, piilossa tuolin alla.
Niin kuin joku muka seuraisi, mitä minä teen tai miten reagoin katsomossa, kun olemme kaikki tulleet katsomaan esitystä. Lopulta annan periksi. Hitot!
Lopulta katsomon pöydät tulevat tarpeeseen. Vaikka ostan oman virvokkeeni vasta väliajalla, joudun toisen esityspuoliskon aikana laskemaan pullon vähän väliä pöydälle osoittaakseni suosiota. Esityksen ulosanti on riemukasta. Se vapauttaa myös katsojan omista lukoistaan.
Kaikki esityksen tuottamat reaktiot eivät silti ole vain naurattavia ja ilahduttavia. Huomaan myös liikuttuvani ja koen empatiaa, samalla tavoin kuin monesti elokuvissa.
Eräs esityksen kohtauksista sen sijaan painuu mieleeni vain yksiselitteisen epämiellyttävänä. Siinä lääkäri tekee ”jälkiabortin” eli hankkiutuu eroon trans-poliklinikalle lähetettä hakevan ihmisen lapsesta sillä verukkeella, ettei tällä papereiden mukaan sellaista voi olla, sillä lain mukaan sukupuolenkorjausprosessin aloittavan on oltava steriloitu tai lisääntymiskyvytön. Tämä on ainut hetki koko illan aikana, kun koko yleisö vain vaikenee.
Kun keskittyy omiin tuntemuksiinsa esityksen aikana, on jännittävää huomata, millainen kollektiivinen, emootioiden ja affektien yhteensulautumisen tila esitystaiteen katsomo voi olla. Vaikuttuvuus on sidoksissa muihin ihmisiin samassa tilassa. Myös tästä esityksen tekijät ovat hyvin tietoisia. Yleisölle ei vain esitetä, vaan yleisö otetaan.
(Sedgwickin lainaus Maggie Nelsonin teoksesta Argonautit, S&S 2018, suom. Kaijamari Sivill)
Kirjoittaja on keskeneräinen olento, joka tällä hetkellä uskaltaa todeta identifioituvansa vain kirjoittajaksi.
