
Vedenneito
Ohjaus ja käsikirjoitus: Petteri Saario
Näyttelijät: Emika Saario ja Antti Saario
Ensi-ilta 5.4.2019
”Luonnossa ei ole koskaan tylsää”, toteaa 13-vuotias Emika uuden kotimaisen Vedenneito-luontodokumentin lopussa. Emika on vieraillut Saimaan maisemissa serkkunsa Antin kanssa eri vuodenaikoina kokien sen vilinän ja rauhan.
Samalla kun serkukset yrittävät nähdä vilauksen harvinaisesta saimaannorpasta, Suomen luonto tulee tutuksi eri väreissään ja muodoissaan.
Huhtikuun alussa Suomen elokuvateattereissa ensi-iltansa saaneen dokumenttielokuvan on ohjannut Antin isä Petteri Saario.
Dokumentti kertoo luonnosta sekä etenkin nuoren ihmisen luontosuhteesta. Nuorten näkökulmasta Saimaan saaristo näyttäytyy paikkana, jossa on aina tekemistä ja paljon opittavaa.
Dokumentti osoittaa hyvin sympaattisella tavalla, miten nuori kokee luonnon ja miten ihminen oppii tuntemaan paremmin myös itseään seikkailemalla luonnossa.
”Mä oon alkanu vähän ihmetellä ihmisen suhdetta luontoon. Miksiköhän me ollaan etäännytty siitä, vaikka me ollaan itsekin osa luontoa?” Emika pohtii ja näyttää, mitä kaikkea luonto voi antaa hänen kaltaisilleen nuorille.

Elokuva onnistuu kuvaamaan nuorten elämää aidolla ja rehellisellä tavalla. Samalla kun Emika ja Antti pulahtavat avantouinnille tai keräävät sieniä, serkukset juttelevat muun muassa nuoruudesta, kiusaamisesta ja erilaisuudesta. He puhuvat luonnollisesti nuorten kielellä ja siten tavoittavat varmasti muita samanikäisiä.
Emikan ajatukset heijastavat hänen ikäistensä tiedostavien nuorten maailmaa; hänen huomionsa luonnosta ja nuoruudesta ovat viisaita. Saario on tehnyt hyvän ratkaisun antaessaan nuorten oman äänen kuulua.
Vedenneito on suunnattu erityisesti kouluikäisille nuorille, ja se toimii parhaiten juuri sellaisena: nuoren viestinä toiselle nuorelle.
Hiukan vanhemman Antin kanssa Emika oppii pystyttämään teltan, perkaamaan ahvenia ja tunnistamaan kevään kasveja. Samalla hän oppii näkemään luonnon paikkana, jossa ihminen voi viettää aikaa sopusoinnussa eläinten kanssa. Tärkeintä on olla kärsivällinen ja huomaavainen – silloin saattaa onnistua kohtaamaan vaikkapa erikoisen näköisen mandariinisorsan.

Läpi elokuvan korostuu ajatus siitä, että ihmisen tulee kunnioittaa luontoa. Emikan toteamana se ei tunnu saarnaavalta tai tuomitsevalta, vaikka aikuiselle katsojalle käsikirjoituksen opettavaisuus paistaa välillä selvästi läpi.
Vedenneidossa näytetään vaikuttavia kuvia esimerkiksi lumisesta Saimaasta ja hämärässä liikuskelevasta ilveksestä. Upeat eläimet ja komeat maisemat vangitsevat katsojan kuin katsojan.
Kuvaus on rauhallista, viipyilevää ja leikkisää. Se sopii hyvin siihen, mitä elokuva haluaa sanoa: Suomen luonto on taianomainen paikka, jossa ei ole mitään pelättävää. Siellä on paikka jokaiselle.
”Aika harva muistaa, että nekin on osa luontoa”, Emika miettii ja harmittelee, että monet hänen kavereistaan eivät ole vielä löytäneet luontoa. Sen hän haluaisi muuttaa. ”Joskus syksyllä taivas on ihan täynnä muuttolintuja. Mut ei niitä näe, jos ei ole ulkona.”