Papin perhe
Jo-Jo Teatteri
20.9.2019–1.11.2019
Alina Kilpisen Jo-Jo Teatterille ohjaama Papin perhe on virkeä mutta perinteikäs sovitus klassikkonäytelmästä. Minna Canthin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi on syntynyt monia uusia katsauksia kirjailijan tuotantoon, eikä tämä suinkaan ole niistä vähäisin.
Alun perin vuonna 1891 ilmestynyt Papin perhe kertoo savolaisesta Valtarin perheestä, jossa perheen isän, pastori Henrik Valtarin, ja muiden perheenjäsenten välille syntyy kitkaa, kun ajatusmaailmojen eroavaisuudet käyvät ilmi.
Perheen nuorin, villikko Maiju, haikailee näyttelijäksi Helsinkiin. Perheen kaksi muuta lasta ovat jo muuttaneet pääkaupunkiin. Hanna opiskelee jatko-opistossa ja Jussi rakentaa uraa lehtimiehenä.
Pastori itse on ryhtymässä vanhoillisen Aamurusko-lehden päätoimittajaksi, minkä vuoksi perheen varat eivät enää riitä tytärten koulutuksen tukemiseen. Jussista puolestaan isä toivoo kristinuskon sanansaattajaa omaan lehteensä.
Näytelmän keskiössä on uuden maailman murros, mikä näkyy jännitteissä vapaamielisen nuorison ja konservatiivisen vanhemman välillä. Toisaalta jännite välittyy myös sukupuolten välillä sekä vähäisesti mutta noteerattavasti myös säätyjen välillä.
Vahva usko tulevaisuuteen ja avoimesti eteenpäin katsomiseen välittyvät näytelmän hallitsevana sanomana. Näytelmällään Canth arvosteli ankarasti konservatiivista kirkkoa nostaen esiin sen harjoittaman kaksinaismoralismin.
Tapa lähestyä aihetta on silti pehmeä ja ymmärtäväinen. Ankaria väitteitään Canth tasoittelee pehmeillä otteilla korostamalla vuoropuhelun kantavaa voimaa ja muistuttamalla kristittyjen perimmäisistä arvoista, kuten lähimmäisenrakkaudesta.
Samalla Papin perheessä korostuu taiteen merkityksellisyys. Esityksessä teatterista innostuneen Maijun voi nähdä edustavan tunnetta, siinä missä hänen veljensä järkeä ja siskonsa ymmärrystä. Voisi sanoa, että kaikille on sijansa viisaassa sydämessä. Taiteen roolia ei voi nähdä vähäpätöisenä.

Kilpisen ohjauksessa pääosaan nousevat erityisesti naiset. Onhan teksti jo lähtökohtaisesti feministinen. Papin perhe on roolitettu onnistuneesti: roolisuoritukset ovat yksilöllisiä ja jokainen hahmo tuntuu katsojalle läheiseltä, tarkkaan harkitulta.
On mahdotonta nostaa yhtä roolisuoritusta ylitse muiden. Kyse onkin enemmän näyttelijöiden yhteispelistä ja taitavasta rytmin ja synkronian tajusta.
Valtasuhteiden muodostamat jännitteet henkilöhahmojen välillä tekevät esityksestä mukaansatempaavan. Yleisö pidättää hengitystään ja eläytyy kohtauksiin. Kuulen monen tuhahtavan närkästyksestä, kun pastori Henrik alistaa vaimoaan tai väheksyy tytärtään.
Ongelmallista esityksessä on vain toinen puoliaika, jonka aikana tahti muuttuu paikoin epätasaiseksi ja kerronnan sujuvuus katoaa. Jännitteiden purku ei enää tapahdu yhtä koskettavasti kuin niiden luominen.
Sen sijaan toinen puoliaika on kiinnostavampi henkilöhahmojen välisissä suhteissa tapahtuvien muutosten kannalta. Aiheen tarkastelu syvenee ja käsitteellistyy.
Esitys ei pyri antamaan tyhjentäviä vastauksia. Lähtökohtana on, että elämme keskeneräisessä maailmassa, joka ei koskaan tule valmiiksi. Muutos on jatkuvaa, eivätkä vanhat jäärät voi estää sitä vaan korkeintaan hidastaa sen toteutumista.

Esityksen käsiohjelmassa muistutetaan, että myös Minna Canthilla itsellään oli samannimiset lapset kuin kirjoittamassaan näytelmässä. Esitys ei silti ole liian henkilöön menevä, eikä yhtäläisyyksiä tekstin ja Canthin elämän välillä juuri korosteta.
Toki esitystä on vaikea katsoa ajattelematta samalla näytelmän käsikirjoittajaa. Erityisen ihailtavaa onkin, miten kuulaana ja kelvollisena teksti on säilynyt vielä nykypäivän yleisöä ajatellen. Klassikon kriteerit täyttyvät puhtaasti.
Esityksen puitteet ovat kohdillaan, vaikka epookkia on riisuttu ja korsetit poistettu. Puvustuksessa Canthin huoli naisten terveydestä on huomioitu. Sen sijaan lavastus tuntuu jääneen vaille vastaavaa merkityksellisyyttä. Esitystila on tehty näyttäväksi, ja tila on myös esityksen kiihkeän rytmin kannalta toimiva. Parhaimmillaan lavastus heijastelee esityksen arvomaailmaa, muttei juurikaan tuo siihen mitään uutta.
Kaiken kaikkiaan Papin perhe on pieneltä teatterilta suuri ponnistus. Työryhmän vaivannäkö välittyy katsomoon saakka. Esitys ei jää vain kunnianosoitukseksi Minna Canthille, vaan onnistuu toteuttamaan klassikosta virkeän ja modernisoidun näkemyksen.
Jo-Jo Teatteri: Papin perhe
Käsikirjoitus: Minna Canth
Ohjaus ja dramatisointi: Alina Kilpinen
Apulaisohjaaja: Hebe Ronkainen
Koreografi: Helea Tokola
Puvustaja: Noora Happonen
Lavastaja: Esko Vähätalo
Valosuunnittelu: Emma Venäläinen
Musiikki: Antti Paalanen ja Antti Ainola
Näyttelijät: Heikki Kustila, Mari Backman, Karri Mattila, Noora Liimatta, Fiona Syrén, Oona Seppänen, Otso Lauerma, Vehka Liimatainen ja Miia Latvala