Viime syksynä Sara Koiranen ohjasi esikoisnäytelmänsä Turun Jo-Jo Teatterille yhdessä Vilja Lehtosen kanssa. Suden nälkä kertoi Suomen sisällissodan aikaisista naiskohtaloista. Nyt kaksikolla on työn alla uusi Minna Canthia käsittelevä näytelmä.
8.30
On lokakuun 16. päivä. Olen varma, että olen jäänyt auton alle. Tai, sellainen olo on.
Ensi-iltaan on muutamia viikkoja. En uskalla tarkistaa, kuinka paljon aikaa on tarkalleen jäljellä, koska en totta puhuen halua tietää.
Työstän tällä hetkellä kantaesitystä nimeltä MINNA CUNT — valtakunnan kauhein akka. Ensi-iltansa se saa marraskuussa turkulaisessa Teatteri Mundossa. Esitys käsittelee Minna Canthia, hänen ympärilleen syntynyttä henkilömyyttiä, ikävän naisen leimaa, akkoja, naisvihaa, vihaa.
Kantaesityksen kirjoittaminen on valtavan tuskallista ja vapauttavaa. Vapauttavaa, koska saan tehdä mitä haluan eikä kukaan sido minua mihinkään. Tuskallista, koska kukaan ei anna mitään raameja, joihin nojata.
Juuri nyt esitys tuntuu vaeltavalta ja valtavalta massalta, joka ei osaa päättää miten se asettuisi. Se tuntuu minun vialtani, kun en sitä osaa kesyttää.
Lohdullisinta tässä kaikessa kuitenkin on se, että ennen ensi-iltaa tuntuu aina tältä.
Pesen hampaat, keitän kahvia ja lähden kohti teatteria.
10.00
Teatteri Mundo on ammattitaiteilijoiden ylläpitämä pieni huoneteatteri Kupittaanpuiston laidalla. Kylmenevä syksy tunkee puutalon seinien läpi. Siksi teatteria lämmitetään kakluunilla.
Teatteriharjoitukset ovat muodostuneet minulle tärkeimmäksi työkaluksi ja inspiraation lähteeksi draaman kirjoittajana. Siellä ajatukset ja ideat muuttuvat lihaksi ja konkretiaksi, ihmiset hahmoiksi.
Lattialla kierii näyttelijä Noora Happonen. Hän tulee olemaan tämän monologiteoksen ruumiillistuma ja lopputuloksen kantaja. Näyttelijäntyöllisiä tehtäviä hän on suorittanut ansiokkaasti yli kymmenen vuotta. Aloitimme työskentelyn yhdessä viime vuonna. Hahmot olen oppinut kirjoittamaan suoraan näyttelijöille. Myös Nooran kanssa toimin samoin. Tarkkailen salaa hänen piirteitään, lypsän hänestä tekstiä ja toivon poimivani parhaat palat talteen. Ja jos taika tapahtuu, teksti ja hahmo istuu häneen kuin hansikas.
Katsomon toisessa päässä maailmaa tarkkailee työparini Vilja Lehtonen. Vilja vastaa kanssani esityksen taiteellisesta sisällöstä, tekstistä ja ohjauksesta. Työnjako on muodostunut melko luontevasti seuraavaksi: minä kirjoitan, hän kommentoi, kirjoitan lisää, tuon tekstin treeneihin, hän ohjaa toimintaa lavalle, minä kommentoin, treenaamme lisää. Vilja vastaa näyttämökuvista ja lavasta, minä tekstin kantavuudesta ja dramaturgiasta.
Olen kuullut yllättävän monen kyseenalaistavan tapaamme työskennellä. ”Miten se toimii? Riitelettekö? Teillä on varmaan todella selkeä työjako, eihän tuo muuten voi toimia!”
Meillä taiteellisen työskentelyn ytimessä on kommunikaatio, ideoiden vaihtaminen ja synnyttäminen sekä toisaalta niiden jatkuva hylkääminen ja materiaalin tiivistäminen. Ja eihän se aina toimi – kommunikaatiokatkoksia tulee väistämättä. Mutta se on selvää, että toisen kanssa työskentely antaa enemmän kuin ottaa (vaikka se ottaa paljon): meillä on toisemme, jotta voimme peilata työtämme suhteessa muuhun maailmaan ja toisiin silmiin. Ja ennen kaikkea kerromme toisillemme, jos toinen tuottaa rimaa alittavaa paskaa.
Teatteri Mundon kaakeliuunissa palaa naistenlehtiä. Treenaamme kohtausta, jossa päähenkilömme vastaanottaa loputtomasti vihapostia. Taustalla pauhaa äänisuunnittelijan aamuviideltä lähettämä nauha, jossa ukot räkättävät ja läähättävät naisten kustannuksella. Jotain tässä on, toteamme kun Nooran hahmo katsoo meitä. Taika tapahtuu.
Treenien loputtua tuskailen pääni sisällä, mitä helvettiä tälle tekstille on vielä tehtävä, jotta saamme varmasti oikeat asiat esille. Taika häviää.
13.30
Istun opiskelijaruokalassa. Kännykästä on loppunut akku. Koska en voi selata sitä, selaan naistenlehtiä. Antti Ketosen haastattelu Annassa on niin totaalisen seksistinen, että naurattaa ja itkettää samaan aikaan. No, ainakin tiedän olevani oikeiden asioiden äärellä. Maa-artisokkakeitto on klimppistä.
Lykkään tämän tekstin kirjoittamista. Se johtuu tietysti monesta seikasta. Siitä, että olen täyttänyt päiväni liian täyteen ja toiseksi siitä, että tekstin kirjoittaminen otsikolla ”näytelmäkirjailijan päivä”, pelottaa saatanasti.
Tunnen itseni huijariksi. En ole opiskellut taiteilijaksi vaan taiteen tutkijaksi. Näiden kahden alan välille on vedetty selvä viiva. Erityisyksilöt pääsevät opiskelemaan taiteen tekemistä, siitä haaveilevat joutuvat opiskelemaan taiteen tutkimusta.
Minä olen taiteen tutkija, joka tekee taidetta. Väistelen termejä dramaturgi, käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija, kirjailija, taiteilija. Koen syyllisyyttä siitä, jos joku kutsuu minua sellaiseksi. Minähän aiheutan inflaation näille käsitteille ja nimikkeille, jos alan nimittää itseäni oikeilla titteleillä. Kirjoittajaksi sen sijaan ei voi varsinaisesti valmistua mistään, vaikka sitä toki voi opiskella. Siksi kutsun itseäni kirjoittajaksi. Tylsä ja tavallinen, hajuton ja mauton, mutta jotenkin turvallinen.
No tietysti on syytä kysyä, tullaanko taiteentekijäksi tai oikeastaan minkään alan ammattilaiseksi koulussa. Mutta näin annan luvan itselleni olla taiteen tekijä – puhumalla itsestäni kirjoittajana.
14.17
Istun luennolla. Olen yleisen kirjallisuustieteen opiskelija. Selaan salaa Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi? -teosta ja yritän kuumeisesti keksiä vastauksia esityksen tekstillisiin ongelmiin. Luento käsittelee patriarkaalista identiteettiä suhteessa muisti- ja traumateorioihin. Minun päässäni pyörii Minna Canth.
Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten esitysteksti muotoutuu ihmisistä ja ideoista. Tosiasiassa unohdin mainita kaiken juuren ja alkulähteen: havainto ja materiaali. Sieltä lähtee kaikki. Tällä kertaa se lähti Facebook-päivityksestä, jossa Minna Canth kommentoi vanhuskohua tammikuussa 2019. Tai siis kirjoitti omasta ajastaan ja köyhäinlaitoksista. Sen nähtyäni lähdin ulos, tarvoin loskassa ja soitin Viljalle. Nyt täytyy tehdä esitys Minna Canthista.
Sivuaineena opiskelen poliittista historiaa. Kansallisarkiston tutkijasalit ovat tulleet tutuiksi. Tietokirjoja rakastan. Siksi tämäkin esitys käyttää röyhkeästi Minna Canthin omia tekstejä. Kun materiaali on oikeaa, se kirjoittaa itse itsensä tarinaksi. Esitysmateriaaliksi hyödynnämme tietysti myös materiaalia omasta ajastamme. Noora lähettää viestin, jossa Minna Canthia ruoditaan vauva.fi -sivustolla: ”Minna Canth on se nainen ketä söi suomalaisen feminismi miehen voisilmä munkin”. Olemme asian ytimessä.
19.57
Istun yliopistorakennuksen aulassa. En jaksa enää heiluttaa kättäni pitääkseni automaattiliiketunnisteella toimivia valoja päällä. Kirjoitan pimeässä aulassa. Pääni ei enää toimi. Ajatukset ovat mössöä. Viestittelen samanaikaisesti Viljalle, Teatteri Mundolle ja graafikollemme. Julisteet ovat pian valmiita. Toivottavasti.
Selaan Suvi Aholan kirjaa.
Jokin niksahtaa päässä.
Ja kirjoitan.
Ja toivon että huomenna taika palaa.
Huomenna on ensimmäinen läpimeno.
Teksti: Sara Koiranen
Kuva: Jouni Kuru
