Lumoojan kesänumeron teema on kaupunki. Tässä artikkelissa nostetaan esille kymmenen kiehtovaa kaupunkiympäristöön sijoittuvaa elokuvaa, jotka eivät ehkä ole kaikille tuttuja. Jokaisessa teoksessa kaupungilla on erilainen mutta tärkeä rooli narratiivin ja estetiikan kannalta.
C’était un rendez-vous (Ohj. Claude Lelouch, 1976)
Listan ensimmäinen elokuva on öisillä Pariisin kaduilla kuvattu kaahailufilmi. Yllätys on, että sitä ei ole lavastettu studiossa. C’était un rendez-vous on kuvattu oikean kaupungin lävitse hurjastelevasta autosta käsin yhdellä otolla – itse autoa (Mercedes-Benz 450SEL 6.9) ei nähdä ollenkaan.
Teoksessa ohjaaja Claude Lelouch ajaa kahdeksassa minuutissa Pariisin kapeiden kujien lävitse ja välillä myös yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Paikoin kuski onnistuu juuri ja juuri väistämään muita tiellä liikkujia. Kaikille tutut kaupungin maamerkit vilahtavat ohitse kaaran kiihdyttäessä hengenvaarallista vauhtia halki keskustan.
Elokuvan viehätys perustuu siihen, että kaikki tapahtuu ”oikeasti”. Kysymyksessä on fiktion ja dokumentin ristisiitos, jonka käsikirjoitettu juoni sekä aito tapahtumapaikka luovat yhdessä.
DAU (Ohj. Ilja Hržanovski, 2020)
DAU on suuruudenhulluudessaan neuvostoliittolaisiin eepoksiin vertautuva moniosainen taideprojekti. Liikemiesrahalla tehtyä, fyysikko Lev Landaun (1908–1968) elämään perustuvaa elokuvasarjaa varten rakennettiin kokonainen 1930–1960-lukujen neuvostokaupunki. Tuhansien asuttamassa kaupungissa oli muun muassa oma rahayksikkö, ja kaupunki tuotti asukkailleen palveluita parin vuoden ajan.
Lavasteiden suojissa osa teoksen näyttelijöistä esitti roolihenkilöitään vuorokauden ympäri, vaikka kamerat kävivät vain puoli tuntia päivässä. Vuosia sitten kuvatusta materiaalista on leikkaamossa syntynyt tähän mennessä 13 elokuvaa, joita on alettu julkaista vuodesta 2020 eteenpäin niin netitse kuin taide-installaatioina gallerioissa.
Elokuvien pääohjaaja Ilja Hržanovskia on syytetty muun muassa uskonnollista kulttia muistuttavan ympäristön luomisesta kuvauspaikalle ja misogynistisen auteur-kulttuurin pönkittämisestä. Yhdessä pääosista hääräilee tunnettu venäläinen uusnatsijohtaja. Jos tällaiset moraaliset ristiriidat kokee liian vaikeiksi, kannattaa elokuvat suosiolla jättää väliin.
Fellinin Rooma (Ohj. Federico Fellini, 1972)
Tämä on totisesti Federico Fellinin (1920–1993) näkemys Roomasta, elämäkerrallinen matka kaupungin viettelyksiin ja samalla karnevalistinen satiiri ”ikuisen kaupungin” kummallisuuksista.
Fellinin Rooma on ohjaajan ylenkatsotuimpia teoksia. Kuka Oscareilla moninkertaisesti palkittu ohjaaja ottaisi nykypäivänä tällaisia riskejä?
Kaupunkeja kuvaavat elokuvat pyrkivät useimmiten nostalgisoimaan kotipaikkakuntaa tai kritisoimaan paheiden pesää kuin antamaan kuvan kaupungista puoliksi fantastisena, puoliksi historiallisena entiteettinä, mytologisena olentona.
Kaupunki muovautuu elokuvassa ohjaajan tahdon mukaan jatkuvasti toiseksi. Välillä ollaan oikeilla kaduilla, välillä selvästi studiolavasteissa. Esille pääsevät niin riitaisten perheiden illalliset ravintoloiden terasseilla, katoavat muinaiset freskot kuin elokuvateollisuus.
Erityisesti järjestäytyneelle uskonnolle irvaileva Vatikaanin muotinäytös on näkemisen arvoinen kohtaus, fellinismin tiivistelmä. Nino Rotan musiikki elokuvaan on upeaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Girl Walk//All Day (Ohj. Jacob Krupnick, 2011)
New Yorkia kuvaavia elokuvia on tuhansia. Valitsin listaani perinteisten Taksikuskin (1976) tai Manhattanin (1979) sijaan hieman vähemmän tunnetun tapauksen. Girl Walk//All Day on 12 musiikkivideon sarja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisen tanssielokuvan.
Musiikki on Girl Talk -nimisen DJ:n luomaa. Anne Marsenin esittämä nuori nainen tanssii balettitunnin harmaudesta Black Sabbath -samplen avulla ulos ja halki kaupungin katujen ja julkisten tilojen. Sivulliset hämmästelevät; olihan tämä aikaa ennen totaalista kyllästymistä kaiken maailman flash mob -tapahtumiin.
Kaikki pinnat ja alustat ovat estradeja tanssille, joka muistuttaa monin paikoin parkouria. Musiikkisamplet yhdistävät elokuvan tekohetken hip hop -hittejä ja nostalgisia popklassikoita.
Jatkuvasti liikkeessä oleva leffa on hipsterihkö mutta silti raikas rakkauskirje maailman luultavasti kuvatuimmalle kaupungille.
Linn (Ohj. Rein Raamat, 1988)
Virolaisen Rein Raamatin muutama vuosi ennen Neuvostoliiton romahdusta ohjaama Linn on valitettavan harvoin nähty lyhytanimaation kulttiklassikko urbanisaation kauhuista. Teos esittää vertauskuvan kapitalismista ihmisyyttä tasapäistävänä voimana.
Nukkuvan kaupungin asukkaat heräävät valtavan savuavan tuomiopäivän koneen, 2001: avaruusseikkailusta (1968) muistuttavan mustan mötikän, ilmestyessä keskelle pikkukaupungin sekamelskaa. Kone puristaa väkivalloin rakennukset yhdenmukaisiksi pilvenpiirtäjiksi ja ihmiset mitättömiksi vangeiksi laatikkoasumuksissaan.
Huolimatta kansanjoukkojen vastustuksesta kone toimii kuin paha sampo ja sylkee ympärilleen lupauksia sivilisaation rajattomasta riemusta: rahasta, seksistä ja vapaudesta. Vaikka pitäisi suurkaupungin pahuudella pelottelua moralistisena saarnaamisena, on elokuva kieltämättä vaikuttava painajainen.
News From Home (Ohj. Chantal Akerman, 1977)
News From Home on esseistinen dokumenttifilmi belgialaisen Chantal Akermanin (1950–2015) vuosista ulkomailla. Jos Girl Walk//All Day on rakkauskirje New Yorkille siellä asuvan näkökulmasta, News From Home on suurkaupunki ulkopuolisen silmin.
Ääniraidalla kuullaan Akermanin äidiltään saamia kirjeitä vuosilta 1971–1973, jolloin ohjaaja asui New Yorkissa. Kokeellisen elokuvan visuaalinen anti koostuu kesällä 1976 taltioiduista pitkistä otoista kadunkulmista, joilla Akermanilla oli tapana käydä kävelyretkillä.
Äidin tyttärelleen lähettämien kirjeiden sisältö on banaali, kaipaava, usein passiivis-aggressiivinen ja syyllistävä. Äiti selvittää suvun riidat, sairastelut, avioitumiset sun muut pilkuntarkasti.
Kodin tasapaksuus ja perhekuvioiden sisäänpäinkääntyneisyys ovat suuressa kontrastissa suurkaupungissa vaeltavien tuhansien kasvojen kanssa. Vieraannuttava elementti onkin aina samanlaisena pysyvä koti, ei vieraan kaupungin vilinä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Oslo, August 31st (Ohj. Joachim Trier, 2011)
Käsikirjoituksen pohjana on Pierre Drieu La Rochellen (1893–1945) romaani Le Feu Follet (1931). Huumevieroituksessa oleva Anders (Anders Danielsen Lie) yrittää elokuvan alussa itsemurhaa, mutta epäonnistuttuaan lähtee vielä kerran kierrokselle entiseen elämäänsä ja tapaamaan ystäviään. Hän on yksi kertomuksen päähenkilöistä. Toinen on Oslo, jonka sielu ilmenee Andersin odysseiaa jaksottavissa kesäisissä maisemissa, äänimuistoissa ja kahviloissa istuvien ihmisten keskusteluissa.
Andersille Oslo on tuttu koti ja samalla vankila, joka osoittaa hänen elämään pettymisensä todellisen syvyyden. Muut ihmiset ovat Andersin peilikuvia: omalla tavallaan pettyneitä mutta löytäneet selviytymiskeinonsa.
Läpi elokuvan katsojaa vaivaa, onko Anders tehnyt lopullisen päätöksen tuhoutumisesta vai yrittääkö hän vielä kerran löytää itselleen jotain, vahvistuksen tai viestin.
Kertomus tuo esiin eletyn niin elämän kauneuden sen muuttuessa muistoiksi kuin turruttavan keskinkertaisuuden, johon suurin osa ihmisistä lopulta päätyy. Teoksen emotionaalinen ydin on paradoksi siitä, kuinka yksinäisyys voi vain syventyä tuttujen keskellä tai ihmisjoukoissa.
Ten (Ohj. Abbas Kiarostami, 2002)
Abbas Kiarostamin (1940–2016) elokuvat sijoittuvat usein autoihin. Tässäkin tapauksessa teos on kuvattu kokonaan auton sisällä kahdella pienellä digikameralla.
Mania Akbarin esittämä taksikuski ajaa ympäri Teherania ja kyyditsee kymmenessä episodissa eri-ikäisiä ihmisiä, joiden kanssa käydyt keskustelut paljastavat puutteita naisten asemassa yhteiskunnassa.
Iranilaiselle taide-elokuvalle tyypillisesti Ten on metateos, jossa faktan ja fiktion rajoja sekoitetaan luovasti: se perustuu osin Akbarin omiin kokemuksiin, ja hänen poikansa näyttelee elokuvan toista pääroolia päähenkilön poikana. Myöhemmin Akbarista itsestään tuli naisten oikeuksia, seksuaalisuutta ja kehonkuvaa käsitellyt elokuvaohjaaja.
Kaupunki on sosiaalisine paineineen jatkuvasti läsnä, vaikka näkyy teoksessa vain ikkunoiden takaa ohi vilahtavina maisemina.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
A Tree in Tanjung Malim (Ohj. Tan Chui Mui, 2004)
Malesialaisen ohjaajan paras teos on lyhytelokuva nuoren, kunnianhimoisen naisen ja hieman vanhemman luuserimiehen ystävyydestä sekä mahdollisesta rakkaudesta, joka ei ehdi edes kukkia ennen kuin se katkotaan.
Katkeransuloisessa pikku tarinassa ei tapahdu ulkoisesti juuri mitään – henkilöt istuvat kahvilassa, kävelevät ympäri tyhjiä öisiä katuja ja katselevat kerrostalojen valaistuja ikkunoita – mutta henkilöiden sisällä kokonaiset mannerlaatat liikkuvat.
Olen aina pitänyt tästä halvalla digikameralla kuvatusta, ulkoisesti vaatimattomasta elokuvasta enemmän kuin esimerkiksi Wong Kar-Wain tyylitellyistä Hongkong-kuvauksista. Mielestäni Wongin elokuvat sortuvat liiaksi elokuvan muotokielellä leikittelyyn ja tarpeettomaan melodraamaan. A Tree in Tanjung Malim keskittyy paremmin ydinasioihin, kiintymykseen ja kaipaukseen.
Whores’ Glory (Ohj. Michael Glawogger, 2011)
Whores’ Glory on Michael Glawoggerin (1959–2014) mahdollisesti onnistunein elokuva. Dokumentti seuraa kolmessa eri kaupungissa työskentelevien prostituoitujen arkea. Kaupungit ovat Bangkok, Faridpur ja Reynosa. Seksityöläisten olot poikkeavat toisistaan yllättävän paljon.
Bangkokissa ilotytöt ovat esillä äveriäille asiakkaille kuin akvaariossa, Faridpurissa satoja naisia työskentelee isossa bordellikompleksissa ja Reynosassa prostituutiolle on aidattu kokonainen poliisien vartioima kaupunginosa.
Teos pääsee yllättävän lähelle kohteitaan ja heidän asiakkaitaan viemättä mitään pois ihmisten arvokkuudesta. Elokuvassa prostituutio on yksi hyväksikäytetyistä duunariammateista toisten joukossa.
Listassa tämä elokuva edustaa kaupunkien mitäänsanomatonta puolta: ankeita vuokrahuoneita, yökerhojen takatiloja, likaisia syrjäkujia.
