Sivupolkuja – esseitä kirjallisuudesta ja paikasta
Ville-Juhani Sutinen
Avain, 2020
”Kirjailijaa on parasta lukea hänen omissa maisemissaan”, esittää Ville-Juhani Sutinen uudessa esseeteoksessaan Sivupolkuja.
Runoilija, romaanikirjailija, suomentaja ja esseisti Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut paljon niin kirjallisuudesta kuin matkoistakin.
Teoksessa Sivupolkuja kaksi kiinnostuksenkohdetta yhdistyvät, kun Sutinen kulkee kirjailijoiden jalanjäljillä heidän asuinpaikoilleen ja teosten tapahtumapaikoille.
Sivupolkuja alkaa esseellä Fjodor Dostojevskin Pietarista, josta jatketaan Anton Tšehovin kotikylään Taganrogiin. Myöhemmin vieraillaan muun muassa August Strindbergin Tukholmassa, Alfred Döblinin Berliinissä ja Virginia Woolfin maaseutukodissa Monk’s Housessa.
Klassikoiden lisäksi mukaan on päässyt muun muassa moskovalainen kulttikirjailija Venedikt Jerofejev sekä San Franciscon nurjaa puolta kuvaava nykykirjailija William T. Vollmann.
Esseissä vuorottelevat Sutisen omat matkakokemukset ja hänen analyysinsä teoksista, joiden jäljillä hän kulkee.
Osa esseistä pureutuu teosten analysointiin syvällisemmin, ja niissä viitataan aiempaan kirjallisuudentutkimukseen ja -teoriaan. Toiset, kuten Leonard Cohenin jäljille kreikkalaiselle Hydran saarelle suuntautuva essee, ovat enemmänkin välähdyksenomaisia tunnelmakuvia paikoista.
Virginia Woolf -esseessä taas keskitytään kirjailijan elämään ja persoonaan hänen päiväkirjojensa ja idyllisen maalaisympäristön välityksellä. Woolf teki pitkiä kävelyretkiä luonnossa ja ”kirjoitti” niiden aikana mielessään.
Kantavana ajatuksena on se, että konkreettiset paikat vaikuttavat kaunokirjallisten tekstien syntyyn. Sutinen tekee uudelleentulkintoja teoksista sen perusteella, että kaunokirjallisuus ”heijastaa” maisemaa, jossa se on kirjoitettu. Niinpä hän tulkitsee esimerkiksi Tšehoville ominaisen mielenmaiseman ja filosofian syntyvän Venäjän aron mitäänsanomattomasta tylsyydestä:
”Ei Tšehov kuvannut mitään ihmiselon mysteeriä, vaan juuri tätä ahdistavan autiota arkista olemista.”
Jos paikat vaikuttavat kirjoihin, myös kirjallisuus muuttaa paikkoja. Tästä osoituksena ovat kirjailijoiden kotimuseot, Pietarissa vietettävä Dostojevski-päivä ja tietenkin asukkaiden ja matkailijoiden mielikuvat kaupungeista.
Hauskana esimerkkinä on todellisen talon seinässä oleva muistolaatta, jossa kerrotaan siinä asuneesta fiktiivisestä henkilöstä, Raskolnikovista.
”Todellisesta paikasta tulee osa tarinaa ja samalla tarinasta tulee osa todellista paikkaa”, teoksessa toistellaan useaan otteeseen eri sanankääntein.
Sen jälkeen kun Dostojevski on kirjoittanut, ei ole enää olemassa Pietaria ilman Dostojevskia.
Parhaimmillaan Sutinen onnistuu esseissään yhdistämään ulkoisen todellisuuden kirjojen todellisuuteen ja hämärtämään kaikki rajat. Esseessä San Franciscosta Sutinen kuvaa kävelyään kaupungissa niin kuin kävelisi Vollmannin teoksessa eikä oikeassa kaupungissa.
”On vielä varhaista, mutta kapakan edessä norkoilee jo väkeä. Tulee mieleen, että voisiko Vollmann kirjoittaa Cinnabarille paremmat aukioloajat, jotta he pääsisivät pois kadulta.”
Esseet, joissa Sutinen keskittyy yhteen paikkaan ja teokseen, pysyvät parhaiten kasassa. Pietari-esseessä Sutinen kulkee samat reitit kuin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov, hiippailee romaanin tapahtumapaikkoina toimivien talojen edustoilla, kurkistelee porttikäytäviin ja ikkunoiden taa.
Berliinissä puolestaan seurataan Franz Biberkopfin askeleita vankilasta Alexanderplatzille ja ympäri katuja. Essee on hieman raskas pitkien kadunnimilistojen vuoksi, mutta siitä käy hyvin ilmi Berliinin sadassa vuodessa kokema hurja muutos. Sitä Berliiniä, jonka Döblin sata vuotta sitten kuvasi, ei sotien ja mullistusten jälkeen ole enää olemassa.
Anaïs Ninin Pariisia käsittelevä essee on hajanaisempi. Teosten sijaan keskitytään Ninin elämään ja päiväkirjoihin, vaihdetaan paikkaa New Yorkiin ja lopulta Meksikoon ja Marokkoon.
Sutisen teoksessa tulee esiin se, miten monella tavalla paikkoja on kirjallisuudessa käsitelty. Paikka ei ole vain kulissi. Kaupunki voi ajaa päähenkilön hulluuteen tai rikokseen, tai se voi nousta henkilöhahmojen ohi teoksen päähenkilöksi.
Sutisen mukaan paikka näkyy suoranaisten maisemakuvausten lisäksi muun muassa teosten tunnelmassa, rytmissä ja kielessä.
Käsiteltyjen kirjailijoiden suhteen olisi toivonut hieman monipuolisuutta. Naiskirjailijoita on mukana vain kolme, ja kaikki kirjailijat ovat kotoisin Keski-Euroopasta, Pohjois-Amerikasta tai Venäjältä.
Esipuheessa Sutinen esittelee teoksensa melkein kuin se olisi kirjallisuustietellinen tutkimus teorioineen ja hypoteeseineen. On kuin hänellä olisi tarve vakuutella, ettei kirja ole pelkkää kuljeskelua ja haaveilua eri paikoissa.
Selittely on turhaa, sillä juuri haaveilu tekee teoksesta hyvän. Kauniit kuvaukset eri maisemista tuovat tuntemattomat paikat eläviksi ja Sutisen omat kokemukset ja tunnereaktiot paikoissa ovat samastuttavia. Tunnelmalliset esseet tuovat hyvin esiin sen, miten kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat aina yhteydessä myös fyysiseen ympäristöön.
Kirjallisuusanalyyseissä Sutinen vetää välillä liiankin suoria yhteyksiä maiseman ja teoksen välille. Tapahtumapaikoilla vieraileminen saa ymmärtämään teoksia eri tavalla, mutta lopputulema, jonka mukaan fyysisissä paikoissa käyminen olisi välttämätöntä teosten tulkinnan kannalta, jää lopulta hieman ontuvasti perustelluksi.
Välillä Sutinen myöntääkin, että tärkeintä on löytämisen sijaan etsiminen:
”Saarelta ei löydä mitään erityistä, mikä ratkaisisi Cohenin mysteerin, mutta hänen muistonsa etsiminen on merkityksellistä, kuin jonkin julkaisemattoman kirjan lukemista.”
Sutisen esseet kuvaavat mainiosti absurdia halua nähdä kirjallisuudessa esitetyt paikat omin silmin, vaikka tietää ettei niitä sellaisenaan tosimaailmassa ole.
Kotimuseoista Sutinen kirjoittaa, että ne ovat ”ikään kuin välitiloja todellisen ja kuvitteellisen, elämän ja fiktion keskellä, ja voivat siten toimia siltana niiden välillä”. Samanlaisen sillan rakentaa Sutinen esseeteoksellaan.
