Vuoden toisen numeron parissa työskentely alkoi epätavallisissa olosuhteissa. Alkujännityksen jälkeen kaikki sujui kuitenkin mallikkaasti: kokoukset järjestettiin etäyhteydellä ja kaikki suunnitellut jutut saatiin hoidettua.
Nyt jälkikäteen lehden sisältöä tarkastellessa esiin nousee eräs erityinen seikka: eristäytyneisyydessä kirjoittajien lukemisen ja luennan into on kasvanut. Lehteen on tällä kertaa tehty vain muutamia varsinaisia haastatteluja. Sen sijaan jutuissa on käytetty tavallista enemmän lähteitä, ja kirjoittajat ovat lukeneet paljon kaunokirjallisuutta. Jutuista on tullut kirjallisesti keskustelevampia, esseemäisempiä.
Käsillä olevassa kaupunkiteemaisessa Lumoojassa katse on käännetty niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin suurkaupunkeihin sekä niissä ja niistä syntyneeseen kirjallisuuteen.
Nyt kun ihmiset vähitellen palaavat kaduille, sitä alkaa ajatella, mitä kaupunkikulttuuri tarkoittaa: onko se keskiluokkaisten kulutusjuhlan kiertoilmaisu vai sittenkin jotain ilmaista, yhteistä ja jaettua?
Korona-aikana molemmat puolet ovat korostuneet. Halu kuluttamiselle on näkynyt tarpeena avata ravintolat, huvipuistot ja muut taloudelle merkittävät ajanviettotavat. Toisaalta rajoitusten purkautuessa ihmiset ovat kokoontuneet tapaamaan toisiaan puistoihin. Kirjastojen avautumista on myös odotettu.
Ovat huvit maksullisia tai eivät, psyykkisen hyvinvoinnin kannalta yhdessäololla on suunnaton merkitys. Julkiset tilat on haluttu avata myös kansanterveydellisistä syistä. Kollektiivisen helpotuksen voi aistia rajoitusten hellittäessä.
Poikkeusolosuhteissa tuntui oudolta kirjoittaa kaupungista, jonka koki olevan ympärillä, mutta joka oli samalla muuttunut passiiviseksi ympäristöksi, jota tuli välttää. Kaupungin luonteeseen kuuluu, että se on yhtä aikaa rajattu ja avoin tila – rakennukset muodostavat lukuisia pieniä yksiköitä suuren alueen keskellä. Kriisin aikana rajautuneisuus ylikorostuu.
Kun ihmiskontakti jää vähäiseksi, turvaudutaan kirjallisuuteen. Muun muassa Albert Camus’n klassikkoromaani Rutto (1947) on saanut kirjavloggaajien ja -bloggaajien tileillä uutta huomiota. Moni on tarttunut vanhaan teokseen käsitelläkseen nykyhetkeä.
Kirjallisuudessa kaupunki on kuitenkin enemmän kuin pelkkä tila, jossa henkilöt elävät ja toimivat. Lehden sivuilta välittyy monenlaisia kaupunkikokemuksia. Rosa Aphalon essee käsittelee viime aikaista kaunokirjallisuutta, jossa nuoret naiset ovat paenneet, harhailleet, sulautuneet tai etsineet itseään Lontoosta. Aino Aaltonen puolestaan avaa yhtä kaupunkikirjallisuuden tutkimusnäkökulmaa: miten lähestyä kaupunkia romaanin henkilöhahmona?
Kotimaassa matkataan Tampereen ja Turun kirjallisuushistoriaan. Lisäksi Laura Rosten selvitti, mitä eri kaupunkien kapakkakulttuurit ovat tarjonneet kirjailijoille. Ihmisten pariin levittäytyvää kaupunkikulttuuria käsitellään katuteatteriin keskittyvässä artikkelissa.
Kaunokirjallisuuden mahdollisia kaupunkeja käsittelevässä haastattelussa kolme erilaista kirjailijaa avaa kaupungin merkitystä omille teoksilleen ja neuvoo kaupungin luomiseen kirjoittamalla. Elina Sallinen pohtii esseessään, miten erilaiset tilat Tukholmassa ovat vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa. Mirjami Sirénin artikkelissa sanataiteen tilasta Suomessa sekä rekisteröidään kentän ongelmia että tarjotaan niihin ratkaisumalleja.
Jatkossa Lumoojan joka numerolle valitaan oma “kummiluokka”, sanataidekurssi tai kirjoittajaryhmä, jonka osallistujat pääsevät julkaisemaan tekstejään niin printissä kuin verkossa. Tällä kertaa kummiluokkaa edustaa Hannele Maahinen, jonka runot valittiin Tommi Parkon vetämältä Revontuli-Opiston verkkokurssilta. Lisää kurssilaisten runoja julkaistaan lehden verkkosivuilla. Lisäksi julkaisemme printissä novellin Anne-Maija Aallolta, jonka toinen romaani Korento ilmestyy syksyllä Otavalta.
Teksti: Emmi Ketonen & Mikko Lamberg
