Tänä vuonna 21. kerran järjestetyillä festivaaleilla esitettiin useita syystäkin unohdettuja teoksia ja pari hienoa japanilaista elokuvaa. Tämä ei ole moite festivaalien linjaa kohtaan – yksi elokuvaharrastuksen suurista iloista on löytää historiasta jotain uutta. Silloin hyvyys ja huonous ovat toissijaisia seikkoja.
Forssan mykkäelokuvafestivaalien tarjonta oli tänä vuonna monipuolista. Kaksi teemaa muodostivat ohjelmiston rungon: kadonneiksi luullut ja sittemmin löytyneet elokuvat sekä muutamat japanilaiset klassikot. Näistä Japanin ihmeet vetivät pidemmän korren.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Hurmurimiehen seikkailu ja perjantai-illan perhetragedia
Arkiviikolla oli esitetty muutamia ennakkoja viikonlopun tarjonnasta. Varsinainen festivaalikimara käynnistyi perjantaina Snake Duon säestämällä esityksellä King Vidorin ohjaamasta historiallisesta seikkailuelokuvasta Bardelys the Magnificent (1926).
Naistenmies Bardelys (John Gilbert) lyö vihamiehensä kanssa vetoa siitä, että onnistuu viettelemään kauniin Roxalannen (Eleanor Boardman) ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Bardelysta ei oikeastaan naimisiinmeno kiinnostaisi, mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Pääparin välille kehittyy ennalta-arvattavasti romanssi.
Hollywood-legenda Vidorin unohdetumpi teos ei pääse millään hänen hienoimpien elokuviensa tasolle, vaikka kyseessä on ihan viihdyttävä tapaus. Kantava voima on Gilbert, joka muistuttaa Errol Flynnin ja Douglas Fairbanksin kaltaisista alati hymyilevistä sukkahoususankareista.
Valitettavasti elokuva ei yllä kahden edellä mainitun viiksivirnuilijan eikä edes Gilbertin parhaiden teosten rinnalle. Kokonaisuus on jäykkä ja ennalta-arvattava. Stuntit ovat hienoja, mutta toimintakohtauksia on harmittavan vähän.
Snake Duon hapuillen alkanut säestys jämäköityi loppua kohden ja teki sen, mihin mykkäelokuvien musiikki parhaimmillaan pystyy: auttoi katsojaa uppoamaan kankaan tapahtumiin.
Yogoto no yume (1933) on muutaman tunnetumman japanilaisen ohjaajan varjoon jääneen Mikio Narusen varhainen melodraama. Baarineitona työskentelevä yksinhuoltajaäiti Omitsu (Japanin ensimmäiseksi elokuvatähdeksi kutsuttu Sumiko Kurishima) yrittää parhaansa köyhissä oloissa. Sitten äidin ja lapsen hylännyt aviomies Mizuhara (Tatsuo Saitô) palaa perheen elämään.
Kiintoisaa tarinassa on, että isä ei ole paha tai väkivaltainen vaan viaton ikiluuseri. Hän leikkii lähipiirin lasten kanssa ja haaveilee paremmasta. Jokin hänen veltossa olemuksessaan ja huonossa tuurissaan estää löytämästä ”miesten töitä”. Yhteiskunnan määräämät ahtaat roolit tuhoavat perheen onnen, mikä on useiden Narusen teosten kantava teema.
Kyseessä ei ole ohjaajan parhaimmistoon kuuluva työ. Teos on näyttelijöiden ansiosta parhaimmillaan liikuttava, mutta erityisesti kuvavalinnoissa on vielä tekijän myöhemmällä uralla pois jäänyttä ylidramaattisuutta, jopa kliseisyyttä.
Sanna Pietiläisen orkesteri säesti esitystä hahmojen tunteissa myötäeläen. Kiinnostavassa kokonaisuudessa oli mukana niin alkuperäissävellyksiä kuin mukaelmia japanilaisesta musiikista.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Lauantai täynnä melodraamaa, huumoria ja kauhua
Lauantaipäivän aloittaneet Stan Laurelin ja Oliver Hardyn eli Ohukaisen ja Paksukaisen kommellukset olivat festivaalin parhaimmistoa. Kolmen klassisen lyhytelokuvan sarja ilahdutti melodramaattisempien taideteosten välissä.
Erityisen kiinnostava oli aiemmin kadonneeksi luultu The Battle of the Century (1927), jossa nähdään elokuvahistorian suurin piirakkasotakohtaus. Yksinkertaisen vitsin venyttäminen absurdiin äärimmäisyyteen toimii.
Hillel Tokazierin pianosäestys kaksikon kommelluksille oli suvereeni. Lukuisia ikivihreitä sisältänyt kokonaisuus huipentui viimeisen elokuvan lopuksi kuultuun virtuoosimaiseen sooloon.
Lyhäreiden välissä Tokazier jutteli kaikenlaisista sattumuksista oman uransa varrelta. Höpinät eivät liittyneet elokuviin mitenkään mutta viihdyttivät omalla absurdilla tavallaan.
Melodraamaan palattiin Herbert Brenonin ohjaamalla The Spanish Dancerilla (1923). Ylipitkässä teoksessa kuningattareen kyllästynyt Espanjan kuningas (Wallace Beery) haluaa raiskata romanitanssijattaren (Pola Negri). Tämä taas on jo rakastunut kreiviin (Antonio Moreno), jonka täytyy pelastaa tuleva nuorikkonsa kuninkaan kynsistä tekemättä samalla maanpetosta.
Aikanaan menestynyt elokuva on ammattitaitoisesti tehty ja kauniisti restauroitu mutta juoneltaan korni ja pitkäpiimäinen. Aikansa seksisymboli Pola Negrin näkemys luonnonlapsesta on juoksennella rasittavasti ympäriinsä samalla villisti elehtien.
Teoksen tapa eksotisoida ja samalla valkopestä romanihahmoja on nykysilmin katsottuna tympeä – samoin raiskauksen uhasta viihdejännitystä repivä juoni. Onneksi mukana on muutamia hienoja joukkokohtauksia ajalta, jolloin niitä ei toteutettu tietokoneella.
Joonas Wideniuksen yhtyeen vahvasti flamenco-pohjainen soitanto oli luultavasti festivaalin heikoimmasta päästä. Tosin ei musiikin itsensä vuoksi. Säestys oli hienoa ja filmin teeman mukaista, mutta sillä oli tekemistä valkokankaalla tapahtuvan tarinan kanssa vain vähän. Flamencon dramaattinen poljento ei huomioinut kuvamateriaalin sävyjä vaan huumorista toimintaan liikuttiin samalla yksitotisuudella.
Yksi suomalaisille kiinnostavimmista löydöistä oli Suomessa syntyneen ja Ruotsissa työskennelleen Mauritz Stillerin Gränsfolken (1913). Kyseessä on veljestragedia, joka kertoo kahdelle puolelle sotaa joutuvista saman perheen miehistä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kari Glödstafin mukaan kadonneena pidetyn teoksen kelat löytyivät erään elokuvia harrastaneen puolalaisen papin kellarista!
Stiller on ohjannut useita merkittäviä mykkäelokuvia. Valitettavasti Gränsfolken ei ole yksi niistä. Teos on tylsää, nationalistista pönötystä. Historiallisesti merkittävä ei aina tarkoita taiteellisesti kiinnostavaa.
Teho Majamäen ja Tapani Rinteen duo avitti kokemusta unettavalla ambient-äänimaisemalla, jossa olisi saanut olla enemmän potkua, koska elokuvasta sitä ei löytynyt.
John Fordin ohjaama western-parivaljakko jäi tällä kertaa välistä, sillä ihmisen täytyy myös syödä. Ja juoda. Suosittelen Forssaan matkaaville paikallista Hukka-pubia, josta löytyy hämmästyttävän tasokas valikoima oluita ja viskejä! Hukan uhriksi joutui myös edellisen päivän Sherlock Holmes -elokuva Der Hund von Baskerville (1929).
Festivaalien hienoin kokemus oli odotetusti Kurutta ippeiji (1926), Teinosuke Kinugasan ohjaama klassikko mielisairaalan talonmiehestä, joka uppoaa kesken työskentelyn fantasioihinsa.
Kauhuelementtejä sisältävä elokuva pursuilee visuaalisia oivalluksia melkein liiallisuuksiin asti. Käsikirjoitusta on ollut mukana tekemässä Yasunari Kawabata, joka voitti kirjallisuuden Nobelin 1968.
Upeasta ja hämmentävän modernista teoksesta on kadonnut lukuisia minuutteja, mutta narratiivin kokeellisuuden tähden katoa ei edes huomaa.
Teoksen aikana kuultiin myös festivaalin vaikuttavin säestys, Janne Stormin johtaman yhtyeen hämyisä äänivalli. Soittimien joukosta löytyi muun muassa setara eli ainutlaatuinen yhdistelmä selloa ja kitaraa. Syntetisaattoriakin ohjailtiin välillä joystickilla.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Sunnuntain poliisidraama ja johtopäätös
Sunnuntaipäivänä nähtiin Carl Fagerin ohjaama Rautakylän vanha parooni (1923). Siitä ja Kari Mäkirannan orkesterin säestyksestä on kirjoitettu Lumoojassa viime vuonna.
Festivaalien päätös oli japanilainen harvinaisuus. Tomu Uchidan Keisatsukan (1933) on perinteinen poliisielokuva. Kaksi nuorta miestä ajautuu lain eri puolille. Kun tulee yhden aika pidättää toinen, tunteet nousevat pintaan.
Teoksessa on huomattavan kaunis kuvaus ja dynaaminen, moderni leikkaus. Elokuvan tehoa latisti sekä sen liiallinen melodramaattisuus että yhteistyö poliisivoimien kanssa. Loppua kohden juoni muuttuu silkaksi propagandaksi. Koppalakkien ihanuudelle onanoinnissa on historiallinen linkki japanilaiseen fasismiin.
Kiinnostavinta teoksessa on sen mahdollisesti homoseksuaalinen alateksti. Kahden päähenkilön välisessä jännitteessä tuntuu olevan muutakin kuin ystävyyttä.
Elokuvan säestys ei ollut festivaalien parhaimmistoa. Minni Ilmosen orkesteri oli ammattitaitoisuudestaan huolimatta hiukan tyhjän päällä. Yli kahden tunnin aikana trio toisti musiikilliset teemat niin useasti, että tehokeino vesittyi.
Pohdin myös kuulivatko pianisti ja kitaristi toisiaan niin hyvin kuin olisivat voineet. Parivaljakon soittaessa kaksin oli vaikeaa sanoa, oliko joissain ratkaisuissa kyse sovituksesta vai teknisistä hankaluuksista. Ilmosen viulun liittyessä joukkoon musiikki sai aina uutta ryhtiä.
Kokonaisuutena Forssan mykkäelokuvafestivaalit jäivät koronamaskeista ja elokuvien vuoristoratamaisesta tasovaihtelusta huolimatta reilusti plussalle. Tapahtuman tunnelma oli lämmin, miljöö Loimijoen vieressä kaunis. Ensikertalaiselle juhlien järjestely tarjosi miellyttävää kotikutoisuutta vohvelikojuineen ja itse leivottuine piirakoineen. Ensi vuonna uudestaan!
Linkkejä:
Forssan mykkäelokuvafestivaalit
Forssan Mykkäelokuvayhdistys ry Facebookissa
Kari Glödstafin mykkäelokuvasivusto
