Jori Pakkanen: Palo
On jo myöhä, ilta on pimeä, ja koko taivaanranta palaa. Se näkyy selvästi rinteessä kaukana vuorelta, jonka päällä isäni talo on. Maa on hyvin kuivaa ja tuli on valloittanut rinteen nopeasti, pelkään, että se leviää tännekin. En ole saanut unta, vaikka muut ovat aikaa sitten nukahtaneet. Istun pihan kulmassa pyöreän kivipöydän ääressä. Pöytä ja tuolit on katettu puiden varjoon, siitä näkee hyvin ympäröivät rinteet. Yleensä täällä on iltaisin läpitunkemattoman pimeää ja hiljaista, ja silloin rauhallisuuden tunne leviää alla olevasta kaupungista ja isäni talosta. Minusta tuntuu melkein pahalta katsella paloa, taidan jopa vähän nauttia näystä: tulen valtavasta voimasta ja noista oranssin sävyistä yötaivasta vasten. Pelastustyöt on varmasti jo aloitettu ja tuli on hallinnassa, ajattelen, mutta jos niin ei ole, on minun vastuullani viedä perheemme turvallisesti alas vuorelta ja kauemmas tuosta valtavasta roihusta.
Hetken kuluttua yksi talon liukuovista avautuu takanani. Isäni kävelee nurmikon poikki pöydän viereen, asettaa kätensä puuskaan ja katselee hiljaa samaa kuin minäkin.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyy sitten.
”En vain saanut unta, siinä kaikki”, vastaan.
Isä vetää tuolin pöydän alta ja istuutuu.
”Sama juttu?” kysyn.
”No, minua ei muutenkaan juuri nukuta nykyään”, isä sanoo ja katsoo minua. Hän heilauttaa sormeaan pöydällä olevan vesikannun suuntaan. Kaadan lasiin vettä ja ojennan sen isälleni. Ilma on yhä lämmin kuuman päivän jäljiltä, eikä tuule. Isä juo vähän ja katselee paloa. Hänen silmänsä ovat rauhalliset, ryppyjä on tullut lisää. Parta peittää hänen kasvojaan ja ilman silmälaseja hän näyttää väsyneeltä. Huomaan sen nyt ensimmäisen kerran.
”Olen juonut hiukan enemmän viiniä viime aikoina”, isäni sanoo ajatellen ääneen.
”Se tekee hyvää sinulle.”
Isä hymyilee.
”Lääkärit eivät varmaan ole sitä mieltä”, hän sanoo.
Kaukana kukkulalta nousee jälleen savua. Johtuuko se palon sammuttamisesta vai leviämisestä?
Vilkaisen isääni, mutta hänen kasvonsa ovat täysin ilmeettömät. Huolta ei varmaankaan ole niin kauan kuin hän pysyy rauhallisena.
”Isä – onko kaikki hyvin?” sitten kysyn kuitenkin.
”On toki”, hän vastaa. ”Kaikki on hyvin.”
”En ole vain tainnut kysyä sitä vähään aikaan.”
”No, kaikki on ihan hienosti”, isä sanoo.
”Milloin viimeksi kävit lääkärissä?”
”Joka toinen päivä.”
”Olen pahoillani että meillä kesti näin kauan tulla tänne”, sanon.
”Ei se mitään”, isä sanoo. ”Minulla on aikaa odottaa.”
En ole käynyt täällä muutamaan vuoteen. Pitkän välimatkan takia, tai niin uskottelen ainakin itselleni.
”Voitko haistaa savun?” kysyy isä.
”En osaa sanoa”, vastaan. ”Ehkä kuvittelen että voin.”
”Entä, sitten, voitko kuulla sen?”
Kuuntelen vähän aikaa. ”Kuinka niin?”
”Tuollaisesta palosta lähtee aivan valtava ääni”, isä sanoo. ”Ajattelin että minä en voi kuulla tai haistaa sitä mutta sinä ehkä voisit.”
Samassa ovi takanamme avautuu toisen kerran, vilkaisen taakseni. Mikael työntää vaivoin oven takaisin kiinni. Sitten hän juoksee nurmikon poikki ja altaan ohi luoksemme, vaikka olen monesti kieltänyt häntä juoksemasta kosteilla laatoilla.
Pojallani on yllään väljät alushousut, ja hänen sotkuisat hiuksensa ovat haalistuneet auringossa. Iho on ruskettunut ja kimmoisa, tunnen sen, kun lasken kämmeneni Mikaelin hartioille ja silittelen niitä.
Mikael hieroo unisia silmiä rystysillään. ”Isi – ei väsytä yhtään”, hän sanoo.
”Huomenna on pitkä päivä”, sanon. ”Sinun pitäisi olla jo nukkumassa.”
Poika laskee päätään pettyneenä.
”Okei”, sanon, ”voit olla vähän aikaa ulkona. Mutta vain hetken aikaa.”
Mikael kapuaa syliini. Kun hän nostaa päänsä, näen liekkien tavoittavan hänen silmänsä. Samalla hänen kasvoiltaan häviää kaikki unisuus. ”Isi, tuolla palaa.”
”Aivan, se on maastopalo.”
Poika tuijottaa kauas ja miettii. ”Eikö se ole vaarallista?”
”On, mutta me ollaan täällä ihan turvassa.”
”Miksi?”
”Me ollaan tarpeeksi kaukana siitä”, sanon hiljaa.
”Onko se kuuma, isi?”
”Muistatko millainen kokko on? Senhän tuntee jo kymmenien metrien päästä, mutta tuo on paljon, paljon kokkoa suurempi. Kokonainen palava kukkula.”
Sen sanottuani ymmärrän, ettei minun olisi pitänyt verrata niitä toisiinsa. Eihän maastopalossa ei mitään hauskaa. En kuitenkaan ehdi korjata sanomisiani.
”Mistä, miten se alkaa palaa?” poika kysyy.
”En oikeastaan tiedä”, sanon ja katson isääni, joka ei huomaa, että hänen huomiotaan kaivataan.
”Isä.”
Hän kääntää päätään. ”Anteeksi”, hän sanoo ja hymyilee. Silmäkulmat rypistyvät, ja hänen partansa rahisee, kun hän koskettaa poskiaan. ”Mitä sanoit?”
Kumarrun poikani puoleen ja sanon hiljaa: ”Kysy vain vaarilta.”
”Miksi tuolla palaa?”
”Voi, se riippuu. Jotta tulipalo voi syttyä, se tarvitsee tarpeeksi kuumuutta, kipinän ja happea. Toisinaan syttyminen on vain sattumaa. Mutta joskus joku heittää esimerkiksi savukkeen luontoon ja palo alkaa siitä. Tai sitten se voi lähteä lasinsirpaleesta, kun autosta heitetään pullo ja se osuu kiveen ja hajoaa – sen jälkeen aurinko polttaa lasinpalan läpi kuivaa heinää, se syttyy tuleen.”
Poika miettii. ”Niin kuin suurennuslasilla?”
”Juuri niin. Kuin suurennuslasilla. Oikein hyvä.”
Kumarrun niin että näen poikani kasvot. ”Niin ei saa tehdä”, sanon. ”Luontoon ei saa heittää mitään ja lasilla ei saa leikkiä.”
”Ei, isi.”
Mutta poika kuuntelee vain puolella korvalla. Tiedän, että Mikaelin ajatus on jo karannut. Poika varmasti miettii, kuinka palo on syttynyt tai kuka sen on sytyttänyt. Ja minä toivon, etten ole koskaan heittänyt esimerkiksi pulloa ulos silloin kun ajelimme pitkiä matkoja. Samanlaisia, hyviä matkoja, kuin sain lapsena tehdä omien vanhempieni kanssa. Mutta muistan myös, miten pitkien ruuhkien aikana tunteet lämpenivät, kun polttava aurinko läpäisi auton ikkunat. Mikään reitti ei ollut enää varma, turvavyöt tuntuivat kiristyvän, jano kuivasi kurkkua. Mutta ei tarpeeksi, jotta kielet olisivat pysyneet kurissa. Kuulin vanhempieni vaihtavan sanoja, jotka ymmärsin jo lapsena heidän haluavan ottaa myöhemmin takaisin, ja toivon nyt, etten ole samalla tavalla tiuskinut pojalleni.
Tuli roihahtaa kukkulalla, mietin miltä se kuulostaa, katkeilevien oksien napsahdukset ja tasainen humina. Palo on kuitenkin liian kaukana, että ääni kantautuisi tänne saakka.
Vilkaisen isääni. Hän hengittelee tyynesti ja katsoo suoraan eteenpäin, ehkei edes paloa enää. Isän kasvoissa on surua, jota en ole aikaisemmin nähnyt.
Mikael liikahtaa rauhattomasti sylissäni, hänen silmiinsä on palannut utuinen väsy. Pojan pitäisi olla nukkumassa, ajattelen. Olemme lähdössä aikaisin seuraavana aamuna. Vedän vapaalla kädelläni lasin lähemmäs, kaadan siihen vettä, kehotan poikaani juomaan ennen kuin tämän pitää palata sisään. Mikael tarttuu kämmenillään lasiin, se näyttää huvittavan isolta hänen otteessaan. Kun hän on juonut, kuiskaan pojan korvaan, että isoisälle pitää tarjota myös. Ja kiitä vaaria, jatkan, että me saimme tulla hänen luokseen. Mikael laskeutuu varovasti polveltani, kurkottaa lasiin ja siirtää sen isoisänsä eteen. ”Tässä vaari.”
”Kiitos paljon”, isoisä sanoo. ”Ihan kohta.” Hän antaa lasin olla.
Mikael halaa isoisänsä kättä, joka roikkuu tuolin ulkopuolella. ”Kiitos vaari kun me saatiin olla sun luona.”
Isoisä laskee kämmenen Mikaelin päälaelle ja sekoittaa pojan hiuksia. ”Menehän nyt, väsyneenä ei ole mukavaa matkustaa.”
Poika juoksee pihan poikki, kiertää altaan ja kamppailee painavan oven auki ja takaisin kiinni.
Hetken on taas hiljaista. Sitten isä sanoo: ”Sinulla on siinä hyvä poika. Aktiivinen poika.”
”Etkö sanoisi että meillä on?”
”Toki, totta kai. Sitä minä tarkoitin.”
Vedän lasin lähemmäs. ”Useimmat pojat on kivoja ja aktiivisia kun ne on pieniä”, sanon.
Katsomme suoraan eteenpäin, emme toisiamme.
Isä sanoo: ”Tiedät varmasti, etten minä yrittänyt tehdä mitään – huomiota.”
”Kuulosti siltä että teit.”
”Ei”, isä sanoo. ”En tehnyt. Onko tämä nyt tarpeen?”
”Mikä?”
”Aloittaa keskustelu, jota me emme ehdi puhua loppuun.”
Kaadan lasista viimeiset vesipisarat suuhuni.
Isä kumartuu tuolissaan epämukavaan asentoon. Hän nojaa kyynärpäillä polviinsa. ”En halua että teidän matkanne loppuu näin. Tiedän että sinä syytät minua monista asioista, ja varmasti aiheesta. Ja ehkä me emme ole puhuneet niistä kaikista – täällä tai missään muualla – mutta minä en syytä sinua mistään. Enkä halua tehdä tätä nyt tai koskaan. Te, koko perhe, voitte tulla tänne milloin haluatte ja aina kun haluatte. Tai olla tulematta. Se on sinun, teidän päätöksenne.”
”Ehkä syytin sinua”, sanon, ”ehkä jopa vuosia, mutta en enää. En syytä sinua enää mistään.”
Isä nojautuu takaisin syvälle tuoliinsa. ”Se on hyvä”, hän sanoo, huokaisten. ”Minä olen aivan liian vanha riitelemään.”
Vaikenemme hetkeksi. En tiedä tarkasti, mitä isä sillä tarkoitti, mutta en aio ottaa asiaa enää puheeksi.
”Lupaan että me tullaan käymään useammin”, sanon. ”Ja sun pitäisi tulla meidän luokse. Mikael tykkäisi siitä.”
”Katsotaan”, isä sanoo. ”Katsotaan.”
Isä nousee rauhallisesti. Hän pitää katseensa palavassa rinteessä. Hän huokaa, kävelee taakseni ja laskee kämmenensä hartioilleni.
”Menisit nukkumaan”, isä sanoo. ”Et voi tehdä asialle mitään, eikä se leviä tänne. Lupaan sen.”
Tunnen hänen painavat kämmenensä olkapäilläni. Ne taitavat puristaa hiukan nyt. Pidän katseeni kukkulassa. Sitten nostan toisen kämmeneni ja taputan sillä isän kättä.
”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, isä sanoo ja lähtee sisään.
Aamulla, kun olemme lähdössä takaisin kotiin, nurmikko ja uima-allas ovat peittyneet tuhkaan, jonka tuuli on vuorelle kuljettanut.
Teksti: Jori Pakkanen