Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa
Jukka Sarjala
SKS, 2020
Turun romantiikka on käsitteenä tuttu mutta sisällöltään varmasti monelle epämääräisempi. On hienoa, että dosentti Jukka Sarjala on voinut keskittyä yksinomaan tähän aiheeseen ja koonnut siitä kattavan kokonaisesityksen.
Sarjala luettelee teoksen lopussa Turun romantiikan piiriin kuuluneet 16 aktivistia aakkosjärjestyksessä. Kaikki ovat 1700-luvun loppupuolella syntyneitä. Useimmat opiskelivat Turun yliopistossa 1810-luvulla. He olivat, kumma kyllä, myös Porvoon lukion kasvatteja.
Jos he eläisivät nyt, he olisivat varmasti verkostoituneet. Sen sijaan kaksisataa vuotta sitten käytössä olivat kirjeet, kirjat ja lehdet. Myös yliopisto ja yliopistoelämä sekä matkustelu Ruotsiin ja Saksaan antoivat piirin jäsenille aineksia aatteisiin ja ajatusmaailmaan.
Turun romantiikka oli varhaisromanttinen virtaus, joka voidaan ajoittaa vuosiin 1810–1823. Se sai vaikutteita Saksasta ja Ruotsista. Virtaus edelsi 1800-luvun lopun kansallisromantiikkaa ja ”taiteen kultakauden” saavutuksia. Sen pääasiallinen äänenkannattaja oli Mnemosyne-lehti. Ruotsista levinnyt fosforistinen runous ja Saksasta lähtenyt schellingläinen luonnonfilosofia innoittivat silloisia turkulaisylioppilaita.
Nimityksen ”Turun romantiikka” esitti ensimmäiseksi kirjallisuushistorioitsija Werner Söderhjelm teoksessaan Åboromantiken och dess samband med utländska ideströmningar (1915).
Liikehdintään vaikuttivat ruotsalaiset aikakauslehdet Phosphoros (1810–1813) ja Iduna (1811–1824). Jälkimmäinen romantisoi viikinkien ja germaanien elämää. Suomessa vaikuttivat aikakauslehdet Mnemosyne (1819–1823), Åbo Morgonblad (1821) ja Turun Wiikko-Sanomat (1820–1827, 1829–1831) sekä kaunokirjallinen kalenteri Aura-albumi (1817–1818).
Sarjalan tavoitteena on tarkastella edellytyksiä liikehdinnän syntyyn sekä sen ilmentymiä ja verkostoituneisuutta. Hän esittelee Saksan ja Ruotsin yliopistoja sekä niistä levinneitä aatteita. Lähdeluettelot ja henkilöhakemisto ovat laajat.
Kirjan ansiona on, että tekijä on perehtynyt kaikkien 16 aktivistin toimintaan tasapuolisesti. Sen sijaan liikkeen keskeisin hahmo, Adolf Iwar Arwidsson, jää liian vähälle huomiolle. Sarjala kuitenkin mainitsee, että liike alkoi Arwidssonista ja loppui tähän.
Sarjala ei kerro mitään Arwidssonin väitöskirjasta, joka kuitenkin käsitteli romantiikan luonnetta ja toi koko romantiikan Suomeen. Arwidssonille koko elämäntyönsä uhrannut historioitsija Olavi Junnila ja hänen teoksensa ovat jääneet vaille käsittelyä.
Mielestäni on valitettavaa, ettei romantiikan sisältö selviä Sarjalan teoksesta. Kysymyksessä oli siis liikehdintä, aatevirtaus tai piiri, mutta olisiko sen keskeisen sanoman voinut vielä kiteyttää jonkinlaiseksi ohjelmajulistukseksi?
Sen sijaan Sarjala luonnehtii Turun romantiikkaa yhteistoiminnan verkostoksi, jonka organisaattorina oli Arwidsson, varttuneempina auttajina Fredrik Bergbom ja Johan Gabriel Linsén, rivijäseninä monia muita ja vastustajina J. F. Wallenius, A. J. Lagus ja Johan Fredrik Aminoff.
Myös vastustajista olisi voinut loppuun lisätä maininnan ja esittelyn. Heidän taustastaan ja peloistaan olisi selvinnyt, miksi heidän piti olla romantiikkaa vastaan. Sarjala mainitsee, että liikettä on kutsuttu myös haihatteluksi eli Turun haaveilijoiksi (Juha Manninen).
Ihailtavaa on lukea Sarjalan kuvaamasta lukuvimmasta. Ylioppilailla oli kuumeinen into ”heittäytyä kaiken luettavaksi saatavan kimppuun”. Lukuhimo (Lesesucht, Lesewut) oli roihahtanut Saksassa Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä (1774) ja jo aiemmin Ranskassa Jean-Jacques Rousseaun romaanista Julie ou la Nouvelle Héloise (1761).
Miten jotkut aikalaiset, erityisesti kirkolliset piirit ja oppinut eliitti moralisoivat nuorten lukuvimmaa, jää kirjassa vaille tarkempia esimerkkejä. Sarjala mainitsee lähteissä Ilkka Mäkisen teoksen Nödvändighet af LainaKirjasto (1997), mutta ei käytä tämän luokittelua lukuhalun eri vaiheista. Vasta Snellman ja fennomaanit tajusivat välttämättä levittää kansalliskirjallisuutta ja lukuhalua myös rahvaan keskuuteen.
Sarjalan teos on kuitenkin varsin monipuolinen. Sitä voisi luonnehtia maltilliseksi ja tasavertaiseksi kuvaukseksi romantiikasta ilman Sturm und Drang- tai lukuvimmaintoilua. Syynä näkemykseeni on se, että kansallisuusaatetta ei nosteta ylitse muiden, niin kuin varhaisfennomaanisuudessa oli tapana.
Arwidsson oli fennofiili (ei fennomaani). Hänen näkemyksensä, jossa hän esittää, että kansa, jolla on kirjalliset klassikot, omistaa niissä varmimman takeen kielensä ja kansakuntansa säilymisestä, olisi pitänyt tuoda kirjassa painokkaasti esiin.
Teksti: Katri Karasma