Varoituksen sana! Tässä numerossa on armotta ryöstöviljelty sanoja ”kokeellinen” ja ”kokeellisuus”. Syykin on selvä: jotta kokeellisuudesta voi puhua, täytyisi se ensin pystyä määrittelemään.
Monissa numeron jutuissa niin tutkijat kuin toimittajat etsivät ja esittävät vastauksia siihen, mitä kokeellisuus oikeastaan edes tarkoittaa.
Tarkkaa määrittelyä hankaloittaa se, että monesta historian kokeellisesta kirjoitustekniikasta on tullut nykyhetkessä valtavirtaa. Sama tulee varmasti pätemään joihinkin nyt uudelta tuntuviin kirjallisiin keksintöihin. Onneksi, sillä tämä kaikki kertoo siitä, ettei kirjallisuutemme ole jumiutunut paikoilleen vaan jatkaa kehittymistään – kaiken logiikan mukaan vieläpä aina entistä kokeellisempaan suuntaan. Kirjallisuus lähestyy mielellään raja-aitoja. Muutokset vain on helpompi havaita jälkikäteen.
Kuten Atte Koskinen käsillä olevassa numerossa kirjoittaa, kokeellisuus on (valitettavasti) tuomittu marginaaliin. Koskinen vakuuttelee näin päättelyllään, jonka mukaan kyse on taiteelle luonnollisesta kehityssuunnasta. Jossain vaiheessa kokeellisten piirteiden on vain puhjettava marginaalista valtavirtaan, jotta uudenlaiselle kokeellisuudelle vapautuisi tilaa.
Ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa kokeellisuus on noussut 2000-luvulla pintaan kertarysäyksellä, kiitos erityisesti sinnikkäiden pienkustantamoiden. Tämän vuoden Runeberg-palkintoehdokkaiden pitkää listaa selatessa ei tuntunut siltä, että kokeellisuus olisi suomalaisessa kirjallisuudessa aivan niin marginaalissa kuin ennen.
Elämmekö kuplassa, vai onko kokeellisuudesta tullut jopa jossain määrin trendikästä?
Kokeellisuus kirjallisuudessa voidaan määritellä akateemisin termein, jolloin siihen kuuluvat muun muassa sellaiset käsitteet kuin proseduraalisuus tai ergodisuus. Näistä jälkimmäistä käsitellään – niin aikuisten kuin lasten kirjallisuuden osalta – Mikko Lambergin videopelien ja kirjallisuuden rajoja luotaavassa kirjoituksessa.
Laajemmin ymmärrettynä kokeellisuus voi olla monellakin tapaa normeja rikkovaa taidetta ja jopa jotakin, mitä on vaikea ilmaista täsmällisesti. Kysymykseen siitä, millaista on kirjoittaa kokeellisesta kirjallisuudesta, vastaavat haastatellut kriitikot Miikka Laihinen ja Matti Tuomela.
Lehden jutuissa käsitellään kokeellisuutta myös arkisesta näkökulmasta. Roosa Levola esittää luennan Leena Krohnin ja Miki Liukkosen teoksista kokeellisesta näkökulmasta. Hän kysyy esseessään, mitä on olla salaa kokeellinen.
Rosa Aphalon artikkeli puolestaan tutustuttaa Hanna Kuuselan tutkimukseen yhteistekijyydestä kirjallisena keinona. Miten kollaboraatio liittyy kokeellisuuteen?
Sarjakuvan puolella Mari Säisä käy lävitse Kuti-lehden historiaa ja merkitystä. Jutussa pohditaan myös, mitä kokeellisuus sarjakuvassa oikeastaan merkitsee.
Vakiopalstoilla Teemu Korpijärvi antaa vinkkejä erilaisista proseduraalisista kirjoitusharjoituksista ja Emilia Karjula kertoo luovan kirjoittamisen väitöskirjatyön teosta ja tutkijan arjesta. Maria Björklund analysoi Ocelot-yhtyeen uuden singlen ”Simpukka”, Liisa Merivuori kirjoittaa rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta suomen kielen opetuksessa ja Laura Piippo avaa väitöstutkimustaan Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin poetiikasta ja sen kokeellisuudesta.
Tämänkertainen kummiluokkamme on kirjoitusretkistään tunnetun Heli Hulmin kirjoittajaryhmä, jota lehdessä edustaa runoillaan Sirpa Wrede.
Lisäksi meillä on ilo julkaista lehdessä runoja Helianne Kalliolta sekä novelli aiemmin pienoisromaaneja julkaisseen Jyri Vartiaisen tulevasta novellikokoelmasta.
Teksti: Emmi Ketonen & Mikko Lamberg
