Mitä uudet Galgalim-silmäni näkivätkään
Jaakko Yli-Juonikas
Siltala, 2020
Jaakko Yli-Juonikkaan kuusiosaiseksi paisunut Neljä ratsastajaa -ponikirjasarja on saapunut kolmanteen osaansa.
Kun edeltäneessä Tahdon murskatappio-romaanissa (Siltala, 2019) ilakoitiin kieli poskella ja uppouduttiin pitkäksi aikaa esseistiikkaan, on uusin romaani artaud’laisella tavalla teatraalisempi.
Juoni jatkuu suoraan edellisistä osista. Tallitylleröiden etsiväryhmä selvittää hevostallien varjossa tapahtuvaa hämärää toimintaa. Samalla taustalla pauhaa kasvoton Ozin velho, mystinen Seriator.
Hahmogalleriaan liittyy talleilla luuhaava Heikki, joka vaikuttaa aluksi epäilyttävältä pedofiililta. Hän paljastuu kuitenkin aikuiseen ystäväänsä rakastuneeksi homoseksuaaliksi ja yksinäisyyttään käsitteleväksi My Little Pony -faniksi, bronyksi.
Puolet tekstistä on kuin päähenkilöiden elämän kommentaaria, näytelmällistä replikointia lavalla, joka tuhoaa niin esiintyjät kuin yleisönsä. Teatteritekstit kommentoivat proosallisempaa osiota kirjassa.
Lava tuo esille tapahtumien metatason muun muassa inhimillistämällä My Little Pony: Friendship Is Magic -TV-sarjan mukaan nimetyt hevoset groteskeiksi hevosnaamioisiksi humanoideiksi. Kyseessä on viittaus Peter Shafferin klassikkonäytelmään Equus (1973).
Teos käyttää teatterikoneistoon liitettäviä mielikuvia tehdäkseen kirjallisen koneiston näkyväksi. Näin se käsittelee edellisen osan tapaan kirjallisuuden rajoja.
Edellisistä osista tuttu esiteini Anu jatkaa mietiskelyjään lukemisen turhuudesta ja rajallisuudesta mielettömämmäksi käyvässä maailmassa. Tahdon murskatappion sympaattinen vaikkakin huvittavan aikuismainen pohdinta saa tässä teoksessa ylleen veriroiskeita.
Heikissä ja My Little Pony -hahmojen aavemaisissa näyttämöolennoissa Yli-Juonikas hyödyntää lukijan ennakkoluuloista kumpuavia pelkoja. Tyyli muistuttaa urbaaneja legendoja.
Teos inhimillistää ja toiseuttaa samanaikaisesti. Siitä syntyy vaikuttava kauhukirjallinen efekti silloinkin, kun romaani kuvaa esitystä (teatteria) toisen esityksen (romaanina julkaistavan teoksen) sisällä.
Tällainen postmodernismi turhauttaa varmasti edelleen lukijoita, jotka eivät ole päässeet kirjailijan taajuudelle. He lienevätkin jo luovuttaneet sarjan parissa. Galgalim-silmien groteskius voi laittaa veteläksi myös tyyliin tottuneen.
Kerronta saa kuitenkin uutta jäntevyyttä, mikä on kaivattua. Osa sarjan aloittaneen Yö on viisain -novellikokoelman (Siltala, 2018) kertomuksista tuntui aluksi irrallisilta tunnelmapaloilta, toinen teos aavistuksen liikaa vitsihuumorilta. Tässä vaiheessa kertomusta kokonaisuus alkaa aueta.
Esimerkiksi eräs uhkaavimmista novelleista toistetaan Galgalim-silmissä uudestaan, nyt vain näyttämöllä. Paljastuu, että kyseessä on erään tallityllerön aikuisiällä suorittama julma surmatyö.
Niin avointa kuin peiteltyä väkivaltaa kuvataan paljon: ” [– –] areenan alta kuuluu tukahtunutta huutoa, luiden ja jänteiden rusahduksia; pyörä runnoo murskaksi tuomittujen väärintekijöiden raajat.”
En tiedä, onko se ollut Yli-Juonikkaan tarkoitus, mutta esiin nousee viattomuuden menettämisen teema.
Ponisarja tuntuu olevan kuvaus siirtymävaiheesta, jossa ihminen luulee aikuistuvansa ja samalla kadottaa itsestään jotain. Teokset tuovat lukijassaan esille pelkoja, jotka liittyvät heikoimpien kohtaamaan pahaan – lasten todistamiin aikuisten hirmutekoihin, joihin myös lapset aikuistuttuaan syyllistyvät.
Teema hyytää silti tai juuri siksi, että meininki on paikoin hyvin pulpia.
”Näinhän juuri ihminen traumatisoituu: esitetään ideoita joita ei välttämättä koskaan saa häädettyä mielestään ja joihin on pakko reagoida, jotka muuttavat ihmistä, skeemoja, jotka määräävät käytöstäni ja valintojani ilman että sitä huomaankaan kuin ehkä vuosia myöhemmin.”
Tekstit on silattu ironialla. Ne muistuttavat jatkuvasti, etteivät niiden henkilöt ole ”tosia”. Silti Yli-Juonikkaan proosa on myös affektien tasolla tehokasta. Intertekstuaaliset viittaukset ovat kirjailijalle tyypillisesti läsnä, mutta ne ovat tarpeellisia kevennyksiä, eivät etäännyttäviä.
Koska ensimmäinen osa oli novellikokoelma, toinen hyödynsi esseetä ja tämä näytelmää (ja koko sarja on satiiria nuortenromaaneista), en pidä mahdottomana, että seuraavissa osissa upotaan muihin kirjallisen marginaalin tekstilajeihin.
Jonkinlaisesta Twin Peaksista tässä on kyse, joten saa nähdä, onko tulossa jokin Laura Palmerin päiväkirjaa muistuttava käänne.
