Uudessa juttusarjassa tutustutaan esikoiskirjailijoihin, jotka ovat opiskelleet kirjoittamista ennen esikoisjulkaisuaan. Kirjailijat kertovat muun muassa, miten opiskelu on vaikuttanut kirjoittamiseen tai oman teoksen julkaisuun.
Viime vuonna esikoisromaaninsa 206 pientä osaa (Gummerus) julkaisseella Wilhelmiina Palosella (s. 1993) on taustalla monenlaista kirjoituskoulutusta. Palosen esikoisteos nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Kirjailija on kotoisin Turusta ja asuu nykyään Helsingissä. Hän on ammatiltaan vapaa kirjoittaja, jonka juttuja julkaistaan säännöllisesti muun muassa Ylioppilaslehdessä.
1. Olet opiskellut kirjoittamista. Miten koet sen edistäneen kehittymistäsi kirjoittajana?
Olen opiskellut kirjoittamista niin paljon kuin vain olen pystynyt: Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineessa, kaksivuotisen Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutuksessa sekä Imagen ja Gummeruksen yhdessä järjestämässä kirjoittajakoulussa.
En osaa kuvitella, millainen olisin ilman näitä opintoja. Ihan hyvä kirjoittaja ehkä, mutta kirjoittaminen olisi ollut tylsempää ja yksinäisempää.
Tärkeintä on ollut mahdollisuus jauhaa kirjoittamisesta muiden kanssa, ei pelkästään opetustilanteissa vaan evästauoilla, juhlissa ja viestisovelluksissa. Vain toiset kirjoittajat jaksavat kuunnella samat käsikirjoitukseen liittyvät epäilykset ja toiveet kerran toisensa jälkeen, ja on ihanaa, ettei tarvitse olla yksin ajatustensa kanssa.
2. Millaisista asioista olet itse kiinnostunut kirjoittajana? Mitä painotat omassa kirjoittamisessasi?
Vaikea kysymys! Usein parhaat kiksit kirjoittaessa saa yksittäisistä virkkeistä ja havainnoista.
Silti minulle tärkein muoto on romaani eikä esimerkiksi lyhytproosa. Romaanissa on (minulle) kaikki. Innostun kirjoittamisesta eniten silloin, kun ajattelen juuri romaanin mahdollisuuksia, vaikka lukijana nautin yhtä lailla muista kaunokirjallisuuden muodoista.
Ajattelen kirjoittaessa jatkuvasti kokonaisuutta, mikä usein hankaloittaa tekstin tuottamista. Silti juuri se vaikeasti sanallistettava teoksen ydin ja sen tavoittaminen on kaikkein kiehtovin asia pitkässä työprosessissa.
3. Mikä on ollut paras kokemuksesi kirjoittamisen opiskelussa? Onko ikinä sattunut mitään ikävää?
Kriittisessä korkeakoulussa opetukseen kuuluu mahdollisuus vastaanottoihin, joilla etukäteen lähettämästään tekstistä saa palautetta opettajalta eli ammattikirjailijalta tai kustannustoimittajalta. Aikaa on noin puoli tuntia. Nämä tapaamiset olivat hyödyllisiä, kasvattavia ja hirveitä.
Palaute on lahja, mutta samaan aikaan sen kohtaaminen tuntuu siltä kuin joutuisi pienen puskutraktorin jyräämäksi. Ei siksi, että hyödyllisen palautteen pitäisi olla armotonta, vaan koska tosissaan kirjoittaminen vain on alttiiksi asettumista ja omat erehdykset hävettävät aina.
Itselleni ei ole sattunut mitään oikeasti ikävää, mutta kirjoittamisen opettamisessa on samanlainen mahdollisuus vahingolliseen vallankäyttöön kuin muussakin taideopetuksessa.
4. Miksi kirjoittamisen opiskelu on ylipäänsä kannattavaa?
Kirjoittajakoulutuksessa opetellaan usein paitsi kirjoittamista myös lukemista. Tekstien pilkkominen ja makustelu yhdessä opettaa mikä toimii ja mikä ei. Mitä kokeneempia lukijoita on seurana, sitä tarkemmin novellin tai runon itsekin yleensä hahmottaa.
Lisäksi tuntuisi ylimieliseltä ajatella, että kirjoittamisessa nyt vain sattuu olemaan jotakin niin mystistä, että sitä ei voisi opettaa ja oppia. Kirjoittaminen on aika arkista, vain harvoin hetken ihmeellistä.
