Novelli: Kanervamorsian

Vuokrahuone liiterin kyljessä oli liian ahdas, katseet eivät mahtuneet.

Onneksi oli ikkuna, josta saattoi katsella talon pihalla arvokkaasti astelevia alpakoita. Niitä seuraillessa Iris saattoi ynähtää Laurille sanan tai pari odottamatta vastausta. Yksi alpakoista lähestyi, virnuili ikkunan takana, kun he vaitonaisina ryystivät suodatinpaperin läpi valunutta aamukahvia ja söivät eilisiä eväitä.

”Mitä virnuilet?” Iris inahti.

Ei hänellä mitään alpakoita vastaan ollut. Mutta juuri sinä päivänä niiden lapsekkaan iloiset kasvot, ylpeä ryhti ja arvokas käyskentely korostivat hänen surkeuttaan.

Mies nosti päätään ja hänen silmänsä välähtivät.

”Et sinä. Alpakka”, Iris tuhahti.

Lauri ei ollut puhunut mitään yli yhdeksään tuntiin. Suunnilleen se aika oli kulunut yhteysaluksen saapumisesta saarelle. Mies oli istunut laivan kahvilassa Iristä vastapäätä tuijotellen ihmisiä ja häntä.

”Mitä töllistelet? Mitä pahaa nyt olen tehnyt?” Iris oli ärähtänyt.

Laurilla oli outo, jopa epäkohtelias tapa tarkastella ihmisiä. Ehkä hän halusi katseellaan sanoa jotakin, tai ehkä hän tutki ihmisiä maalauksiaan varten. Oli syy mikä hyvänsä, se ärsytti Iristä. Hän ei ollut ajatustenlukija. Hän olisi halunnut miehen, joka piristäisi häntä, rupattelisi ja vitsailisi, ei mököttäisi omissa oloissaan ja vahtaisi. Ympärillä ihmiset juttelivat ja nauroivat yhdessä, tunnelma oli rento ja iloinen. Meri ja aurinko sen teki, vapautti ihmiset. Paitsi heidät. Miehen mökötys levisi ympärille kuin paha haju, Iris ajatteli.

”Sano kerrankin suoraan, mitä ajattelet”, Iris oli yrittänyt.

Mutta Lauri oli kääntänyt katseensa ja kulauttanut ryypyn tuopistaan. Hänen mykän läsnäolonsa – tai poissaolonsa – aiheuttama kiukku oli takertunut Iriksen mieleen niin, että hän oli tuskin huomannut satamaan saapumista, hiekkatietä kanervaniittyjen keskellä, kallioita ja punaisia mökkejä.

Oliko mies yhä suuttunut siitä, että Iris oli jääräpäisesti halunnut ajaa vanhaa Turuntietä, vaikka navigaattori ohjasi uudelle moottoritielle? Vai osoittiko hän mieltään, kun Iris oli jutellut naapuripöydän ystävällisen herran kanssa? Vai mököttikö hän yhä autojonon hännille jäämisestä Nauvossa?

Aamukahvin jälkeen Lauri kokosi pikkureppunsa ja kameralaukkunsa lähdön merkiksi. Iris kiskoi nopeasti lenkkitossut jalkaansa, täytti vesipullon ja järjesti kameran ja sadetakin reppuunsa. Tiuskinnan pelossa hän käväisi salamavauhtia ulkokäymälässä, jonka pönttö uhkasi pursuta yli äyräittensä. Heidän ylittäessään pihan hän nappasi pikakuvan alpakan virneestä, tietokoneen näyttökuvaa varten. Kapean tien vieressä sijaitsevasta punaisesta mökistä astui ulos iloisesti jutteleva pariskunta. Mies kääntyi toiseen suuntaan.

 

Saaren karu kauneus imaisi nopeasti syliinsä. Iris nuuhki merituulta, kanervantuoksua. Saari oli kivikauden pehmittämää kalliorantaa, puutonta moreenikenttää, jolla kanerva mahtui leviämään. Nyt elokuussa nummet kukkivat vaaleanpunaisena mattona läpi koko saaren, vain saaren toisella laidalla oli matalaa puustoa, käppyrämäntyjä ja pensaita. Kun siristi silmiä, mättäät yhdistyivät valtavaksi marjapuuropatjaksi, johon halusi hypätä, upota, jäädä makaamaan. Tunnustelemaan kukkien ja meren tuoksuja, kuulemaan meren kohinaa ja hengittämään avaruutta.

Paha tuuli alkoi irrottaa otettaan, mutta täysin ei Iris päässyt pakkomielteestään. Miksi Laurin piti olla tuollainen, miksi se ei ollut toisenlainen? Avoimempi, välittävämpi, lämpimämpi. Iris ymmärsi, että on ajan ja energian tuhlausta mököttää tällaisena päivänä. Maailmassa on iättömiä kallioita, avaraa taivasta ja rannatonta merta. On värien juhlaa ja tuoksuja, joihin sukeltaa. On pilvien vaellus ja lokkien syöksy, on aurinko, tuuli ja sade. Mikä minä olen siinä, hyttysen siiven värähdys, hän ihmetteli. Mikä Lauri – vain murunen kosmoksessa. Oli naurettavaa antaa miehelle sellainen valta hänen tunteisiinsa.

Vaeltaessa olo alkoi vähitellen helpottua, luonto kesytti ankean mielen. Lauri puhui ensin. Pieniä lauseita pienistä asioista. Varoitteli käärmeistä, liukastumisesta kalliolla. Osoitti kaukana näkyvää laivaa, joka suuntasi saarta kohti. Ehdotti, että he menisivät etsimään munkinkehää. Iris oli miehelle mieliksi, kyseli perhosista, käppyrämännyistä, kameran asetuksista ja kyykäärmeistä.

He astelivat enimmäkseen omissa oloissaan, etääntyivät välillä kauaskin toisistaan. Iris makoili mättäällä ja sommitteli vaaleanpunaisia kellokukkia kameran silmään. Kauempana Lauri kyykki zoomailemassa makrolla heinänvartta tai kanervankukan heteitä ja emiä, vaihteli objektiiveja, tutki kuvakulmia ja testaili vastavalon vaikutusta. Etäisyys mieheen helpotti Iristä, antoi väljyyttä. Lausumattomien sanojen melu vaimeni hänen mielessään vähitellen.

 

Laiva oli kuin huutomerkki karussa maisemassa. Iris erotti sen punaisen keulan ja perässä lentävät lokit. Hän nousi seisomaan, taputteli takamuksesta mullan ja roskat.

”Katso, laiva tulossa satamaan”, Iris huusi Laurille.

Mies ei vastannut. Ehkä hän ei kuullut.

Kannella saattoi erottaa joukon matkustajia, jotka katselivat rantaan ja viittoilivat innokkaasti. Laiturilla seisoskeli muutama saaren asukas, reppuselkäturisti ja rakennusmiehiä. Jos kapteeni nyt nukahtaisi, laiva murskaisi helposti pienen laiturin, ihmiset tippuisivat mereen, Iris ajatteli. Mutta kapteeni ohjasi laivan sulavasti laiturin kylkeen. Nuori mies hyppäsi maihin, otti vastaan köyden ja sitoi sen pollariin. Laskusilta kiinnitettiin. Vielä hetki, kuin hartaus. Iris pujahti odottavien joukkoon kuin olisi lähtijä itsekin. Antoi lähdön ja saapumisen tunnelman imaista mukaan.

Yhtäkkiä laivalta alkoi kuulua laulua: Jag tror jag tror på sommaren, jag tror jag tror på sol igen. Iloisia nuoria purkautui laivasta huudahdellen, heitellen ruotsinkielisiä vitsejä ja nauraen äänekkäästi. Naisia avokaulaisissa kukkamekoissa, vaaleissa jakkupuvuissa, pitkissä hameissa. Pelottavan korkeita piikkikorkoja ja kauniisti kiedottuja hiuslaitteita. Miehiä tummissa puvuissa, sivutaskussa neilikka tai nenäliina. Hääväkeä, Iris ymmärsi, riehakkaita juhlijoita.

Vaaleahiuksinen morsian kantoi valkoisen häämekon leveää helmaa kädessään, ettei kompastuisi. Hänen kasvonsa hehkuivat onnea ja jännitystä. Helman alta pilkistivät pienet valkeat kengät. Toisessa kädessä hän piteli morsiuskimppua. Sen valkoiset ja vaaleanpunaiset pikkuruusut koristivat hänen hiuksiaan, jotka oli kiedottu taakse korkeaksi hiuskruunuksi. Sulhanen hyppäsi mustassa frakissaan ketterästi laiturille vastaanottamaan morsianta. Hän tarttui huolehtivaisesti morsiamen käteen, katsoi syvälle silmiin ja sanoi tälle jotakin. Molemmat hymyilivät.

Iris ahmi silmillään näkyä, imi iloista tunnelmaa itseensä. Hän katsoi, kun hääseurue kiipesi satamassa odottavan traktorin lavalle. Hän arvasi, että he matkaisivat kohti saaren pientä kappelia, jonka ikkunoista hän oli aiemmin Laurin kanssa yrittänyt kurkkia. Lavalla jatkui iloinen huutelu, laulu, lasien kilistely.

Niin kuin seppelepäinen, vain nuori morsian on. He lauloivat nyt suomeksi.  Sulhanen oli kietonut käsivartensa morsiamen ympärille, nainen katsoi luottavasti mieheen.

Juuri noin, juuri tuollaista pitää nuoruuden olla, Iris ajatteli. Lämpöä ja hyväksyntää, yhteinen suunta. Ystäviä ympärillä, kaikki tahtomassa kaikille hyvää.

Toisten onnellisuus nosti palan Iriksen kurkkuun. Oli heilläkin ollut hetkensä, lämmin syli toisilleen, usko tulevaisuuteen ja rakkauden kestävyyteen. Miksi ei enää? Mikä oli tehnyt heistä kaksi kyräilijää tiuskimassa toisilleen, istumassa mykkinä huoneessaan? Tyytymättömyys kouristi hänen vatsaansa ja nosti hien kasvoille. Hän puristi kädessään kameraa kuin taikakalua, jolla voisi vangita valoa sisälleen.

 

Hääkulkue eteni hiekkatiellä yli kumpuilevan kanervanummen. Mäen päällä traktori juhlivine joukkoineen piirtyi sinistä taivasta vasten surrealistisena kuin Fellinin elokuvassa.

Iris sukelsi näkyyn, hengitti maisemaa ja olo helpottui. Hän sulki silmänsä ja antoi iloisen hälinän, lokkien kirkunan ja meren kohinan temmata mukaansa. Odottakaa, ottakaa mukaan, hän huudahti mielessään ja tunsi irtoavansa maasta.

Samassa hän on traktorin lavalla, keskellä juhlijoita. Auringon valo häikäisee silmiä, iho väreilee lämmössä, tuuli hyväilee poskea kuin rakkaan lempeä käsi. Hän on morsian valkeassa hääpuvussa, kädessä valkoisista ja vaaleanpunaisista ruusuista koottu morsiuskimppu. Valkoisen hääpuvun helman alta pilkahtaa valkoisen kengän kärki. Rakas, tuleva aviomies hymyilee ujosti ja katsoo syvälle Iriksen silmiin.

”Olet kaunis”, hän sanoo. ”Lupaan tehdä kaikkeni, että meistä tulee onnellisia. Luodaan omannäköisemme koti, rakennetaan talo, hoidetaan puutarhaa ja saadaan monta lasta. Haluan kuunnella sinun toiveitasi ja ajatuksiasi, haluan ymmärtää tunteitasi, Iris. Aina.”

”Minäkin rakastan sinua, sinä olet juuri sellainen mies, jonka haluan”, Iris vastaa. ”Lupaan olla sinulle hyvä, lupaan kunnioittaa ja pyrkiä ymmärtämään sinua aina. Ei anneta minkään tulla väliimme vaan puhutaan asiat avoimesti.”

Iris näkee sulhasen katseesta, että tälle on yhtä tärkeää kuin hänellekin, että he ovat ”me”, heillä on yksi yhteinen päämäärä.

 

Traktori pieneni ja häipyi kallion taakse, aurinko valaisi valtavan kumpupilven reunaa. Iris halusi lentää sinne, hattaralle istumaan. Valo hyväili hänen ihoaan, olo oli nyt kevyt. Hänen mielessään alkoi soida vanhan tangon sanat: Meitä ei kukaan saa koskaan erottaa, ikuinen tämä liittomme on. Vaikka taivas ja maa kerran katoaa, silti rakkaus on ajaton. Mistä se tähän tuli, vanha muisto? Iris ihmetteli. Miten viaton hän olikaan ollut silloin, tanssilavalla 1970-luvulla.

Iris havahtui aatoksistaan. Hän näki Laurin istuvan kumpareella ja katselevan samaan suuntaan kuin hän. Mieskin oli katsellut hääseuruetta! Iriksen kävellessä häntä kohti laulu jatkui mielessä: Sanat tyhjääkin tyhjemmät on kaikki nää, suuri arvoitus on, ken sen voi selittää. Hukkukoon vaikka pois kerran taivas maa, meitä ei mikään saa erottaa.

Niin se oli. Mitä väliä, vaikkei kaikkea tiennytkään? Vaikkei tiennyt, mitä Laurin sisällä liikkui. Mitä tämä ajatteli, miksi tuijotti sanattomana kaukaisuuksiin, miksi katsoi häneen sanomatta mitään. Ei aina tarvita sanoja. Ei toisen tarvinnut vastata hänen jokaiseen kysymykseensä. Miehellä oli oikeus pitää sisällään ajatukset, joita ei halunnut jakaa. Iris tiesi, että voi silti luottaa mieheen.

Hän laskeutui mättäälle Laurin viereen ja kiskaisi sormiinsa apilanlehden. Hän ei uskaltanut katsoa miestä silmiin. Tämän äänen sähähdys tai väärät sanat voisivat saada hänen katseensa pakenemaan. Sinkoamaan kiukun, särkemään hyvän olon.

Hän vain istui. Odotti.

Samassa mies nosti päätään ja katsoi Iristä silmiin iloisena. Ojensi tälle pienen, vaatimattoman näköisen heinänkorren. Sanoi löytäneensä harvinaisen lajin.

”Tässäpä morsiuskimppu sinulle, ole hyvä”, hän sanoi. ”Nämä ovat harvinaisia, rauhoitettuja. Pidetään vain meidän juttuna.”

 

Teksti: Leila Pihlajaniemi
Kuva: Jacques Gaimard/Pixabay

 

Kirjoittaja on äidinkielenopettaja, joka on kirjoittanut proosaa tavoitteellisesti vuodesta 2012 lähtien. Hän on opiskellut muun muassa Heli Hulmin ja Taija Tuomisen ohjauksessa. Hänellä on valmiina sisaruussuhteita käsittelevä romaanikäsikirjoitus ja tekeillä koulumaailmaan sijoittuva romaani.

More Like This


Kategoriat


Kaunokirjallisuus Novellit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>