Uppoa sanoihin! on yksi Lumoojan vakiopalstoista, jolla tavanomaisesti analysoidaan yksittäisiä laulutekstejä säe säkeeltä. Tällä kertaa palsta julkaistaan verkossa ja nyt tulkinnan kohteena on kerralla kaksi albumia eri esittäjiltä, Lyytiltä ja Karinalta.
Lyytin teksteissä on paljolti julistuksenomaisia piirteitä, joiden ansiosta musiikki asettuu mainiosti valta-teemaan. Sanoitukset ennakoivat ja kuuluttavat tulevasta muutoksesta. Vaikka juhliin ei ole kutsuttu, niihin mennään. Kuokkavieraat ottavat tilan haltuun ja omivat pirskeet.
Parhaiten paatos hahmottuu radiosoittoonkin päätyneessä ”Olen matkalla kaatamaan patsaita” -rallatuksessa, joka suoraan toteaa, että nyt täältä tullaan ja ryminällä. Valta on vaihtumassa nuoremmalle sukupolvelle.
Lyyti on laulaja-lauluntekijä Lydia Lehtolan luotsaama yhtye, jonka esikoisalbumi Meitä ei ole kutsuttu ilmestyi keväällä 2020. Lehtola on kirjoittanut myös Nuoreen Voimaan. Hänen omia ajatuksiaan lauluteksteistä voi lukea Erkka Mykkäsen vanhasta blogista Ruoja, jossa laulaja oli kuudesti blogi-isännän vieraana.
Lyytin herkkä ja runollinen kapinallisuus käy ilmi jo levyn alkusäkeistä. ”Tehdään tänään jotain hauskaa” -avausraidan vastavirtaan uimisen hengessä on ilakoivaa lapsekkuutta, vaikka asia olisikin painava.
Kappale nojaa karnevalisointiin, jolla niin musiikkimaailman kuin poliittisen yhteiskunnan vakavuus lyödään heti alkuun leikiksi.
Tehdään tänään jotain hauskaa
Mennään katsomaan
Kun poliisit pystyttää mellakka-aitoja
Mennään hiuksissa auringonraitoja
Suin päin toisten juhliin selkien välistä
Kyynärpäät edellä
Laimennetaan itkut järvivedellä
Lyytiä tekisi mieli kutsua hyvän mielen musiikiksi, mutta laulujen pohjavire on siihen liian melankolinen. Eikä määrittely tekisi yksinään oikeutta, se vain latistaisi laulujen sanoista pursuavaa ihanaa alakulon tuskaa. Avauskappale antaa tästä jo vihiä. Mukana on polvet asfalttiin rikkovaa karuutta, mutta samalla vihjaus pitkittyneestä nuoruudesta – Aikuiset-sarjan Oonan ja Artun tyyliin. Mukana on aavistus Olavi Uusivirran kesäbiiseistä ja helsinkiläisten milleniaalien lavarunobileistä.
”Juhlat” on puolestaan täydellinen kuvaus baari-illasta ja hetkellisen heittäytymisen jälkeisestä morkkiksesta. Kuulija ajetaan ensin mukaan leikkiin, jossa rikotaan paitsi toisten myös omia rajoja ja estoja. Tavoite on heittäytyä iloon kuin tanssiin, unohtaa muiden puheet ja mielipiteet: ”enkä pelkää mitään mitä voisi tapahtua / en piittaa pilvistä jalkojen alla / enkä pelkää mitään mitä voisi tapahtua / tuskin tunnen edes itseäni heijastuksesta / ikkunassa”.
Seuraavan päivän mollisointu on kuitenkin lamauttava isku rintakehään: ”aamulla se iskee pintaan / niin kuin kuume iholle / häpeä, kuin nyrkki rintaan / suoraan sydämen keskelle”. Vapauden huuma taantuu ahdistavaan alakuloon, kun kuuliaisuus ulkoisille odotuksille laukaisee taas häpeän iholle.
Samaan aikaan Lyytin maailma on purppuranpunainen ja runotyttömäinen – tavalla, joka tuntuu kaikessa naiiviudessaan rohkealta ja tuoreelta. Sanoituksissa on tietynlaista eskapismia. Lyytin satumaailmaan karataan huolia ja murheita.
Runotytöistä puheen ollen kappaleesta ”Purppurakauppias” löytyy suora kirjallinen viittaus: kappaleen C-osan säkeet on lainattu noin 600 eaa. eläneeltä Sapfolta: ”minulla on tyttö jonka vartalo on kuin kukkien kulta / en vaihtaisi häntä koko Lyydian maahan”. Pentti Saarikosken suomennoksessa on viitteitä tyttöjen väliseen rakkauteen, joka Sapfon runouteen on usein liitetty. Myös toisteiset purppuranpunan maininnat viittaavat Sapfon runomaailmaan, jossa purppura yhdistetään niin Erokseen kuin kauneuteen ja loistoon. Purppura kuvasti antiikin aikaan ylellisyyttä, minkä vuoksi se oli myös vallan symboli.
Tyttömäisyys Lyytin musiikissa ei ole vain kilttiä hameen helman hulmutusta tai kukkien poimintaa kedolla. Purppuralla on myös viekoitteleva ja vallanhimoinen puolensa, joka kertoo sähköstä juhlien keskellä. Toisaalta puhujan kokema sielun kipu on niin hiertävää, että puhuja haaveilee unissaan polttavansa roskakatoksia, koska roihuavat liekit ”peittävät alleen kaiken väärän / ja hetkeksi unohtaa murheidensa / määrättömän määrän”.
Lyytin musiikissa sanoitukset korostuvat, koska kuuntelijaa ei ole aliarvioitu. Säkeet ”paina korvasi selkääni vasten / kuulet meren joka läikkyy / lavuaarin reunojen yli” kuulostavat yhtä ovelilta niin luettuina kuin laulettuina.
Usein pidettyjenkin laulutekstien ongelma on siinä, että ne eivät paperilta luettuina kuulosta enää juuri miltään. Sanoituskursseilla opetetaan, että kuulijan mielenkiinto on napattava rajuilla yksinkertaisilla oivalluksilla ja puuduttavalla toistolla. Lyyti todistaa toisin.
Yksinkertaiselta välikappaleelta kuulostava ”Jätin avaimet sisälle asuntoon” saa jopa häiritsevän dramaattisen mutta samalla sekunnilla huojentavan lopun. Laulun puhuja on hajamielinen: unohtaa avaimet, tuijottelee kadulla ihmisiä, jotka kätkevät salaisuuksia, muistelee kesää ja sen hetkellisyyttä, jahkailee päättämättömyyden kourissa. Lopulta selitys löytyy viimeisistä säkeistä: ”säärtä alas juoksee elävää verta / taidan selvitä huomiseen”. Niinkin groteski asia kuin veri on toisaalta todella arkinen ja usein jopa huojentava asia. Liian vähän on runoiltu kuukautisverestä, sen tuomasta tuskasta ja murheesta mutta samalla autuaaksi tekevästä vapauden tunteesta!
Lyytin Meitä ei ole kutsuttu on kokonaisuutena varsin yhtenäinen. Albumin keskivaiheen sanoituksissa pintaan puskevat sydänsurut, jotka aavistuksen verran laskevat juhlien tunnelmaa. Loppua kohden kapina-asenne kuitenkin palaa, ja kaikesta toipuu, vaikka katkeruus onkin luonnollista sille, joka on jätetty kutsumatta juhliin, kuten ”Putte-possun nimipäivistä” hyvin tiedetään. Sille vastineensa antaa kappale ”Ei pahalla”.
Suru on jäänyt takin alle kytemään
Vaikka mikään ei minua pitele enää
Ei pahalla enää
Vaikka en silloin mitään siitä sanonut
En silti ole unohtanut
Ettei minua kutsuttu
Kappale johdattaa varsinaiseen nuoruuteen: teiniajan muistoihin ja koulun käytäville. Eskapismin takaa välähtää kipeä tunne siitä, miten on vaikea sopeutua joukkoon. Motiivi juhlista vailla kutsua toistuu myös tässä.
Juhlien jatkoilla
Ihan keskellä kaikkea
Vieläkin vaikea salata
Kun aamuyöllä kylmällä kadulla
Hymyilet ja sanot että
Ei pahalla mutta meistä ei koskaan
Tule mitään sellaista juttua
Paineaaltona muistini halki
Se osuu samaan kohtaan
Ja suljet oven
Ja minä jään ulos oottamaan jotain
Jään taas ulos
Kun jossain muualla elämä alkaa
Albumin päättävän ”Pielisjoen” tyynnyttävät säkeet eivät enää lupaa juhlia, mutta sentään valssin, josta on hyvä jatkaa seuraavan, rauhallisemman levyn pariin.
Karinan 2 on hyvin paljon yhtyeen esikoisen kaltainen, tyyliltään ennemmin hiljaa laveeraava kuin Lyytin puppuranpunainen popdisko. Karinan sanoituksista vastaa kypsällä otteella duo Karin Mäkiranta ja Helmi Tikkanen.
Anteeksi
Mua suhun vertasin
Ehkä salaa ihailin
Synnytin kateuden
Niin viheliäisen
Se vei kauneuden
Levyn aloitus on painokas, kun ensimmäinen sana on anteeksi ja kappaleen nimi ”Tunnustus”. Karina käy kuulijan tunnetasolle niukalla verbaalisella ilmaisullaan. Aloituskappale johdattaa vähäsanaisesti suoraan häpeän alkujuurille, oman viallisuuden tunnustamiseen, jopa kateuden ilmapiiriin.
Kappale on riisuttu kaikesta turhasta, siksi jokainen sana on tahollaan paljastava. Lauluosuus tulee aluksi yhdellä kertaa; loput kappaleesta maalaa sanoille instrumentaalisen maiseman – niin kuin monen muunkin biisin kohdalla.
Albumin sanoitusten puhuja on pitkin matkaa paljas kuulijan edessä, kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Itsellisyyden sijaan kappaleiden puhuja tunnistaa ja tunnustaa olevansa heikko ja kaipaavansa tukea. Siinä on jotain kovin viatonta. Aikuisen ihmisen on usein niin vaikea pyytää apua. Vaatii rohkeutta tunnustaa olevansa heikompi osapuoli missä tahansa suhteessa.
Hyvää näin itsessäin ilman sua
Mut ilman sua en uskaltaisi antautua
Pelolle, väsymykselle, aidoille tunteille
Väittele takaisin mun vastukseni
En oo tän enempää
Kuin syy vain yksi lisää
Sun suruusi oi äiti
Oisinpa täydellisempi
Vaikka paikoin Karinan kappaleita kuuntelee kuin parisuhdeterapiaa, on joukossa muitakin ihmissuhdeanalyyseja. ”En oo tän enempää” on kipuileva rakkaudentunnustus omalle äidille. Teini-iän kiukunpuuskat paukkuvine ovineen nousevat mieleen: ”kyllästyn ja närkästyn ja vihaan sua / koitat vain sanoillain korjata mua”.
Vaikka omat muistot eivät olisikaan kipeitä, laulussa toisen kokema kipu koskettaa. Kappaleelle eräänlainen vastinpari on ”2000”, jossa puhuja puolestaan pyytää anteeksi kuolleelta lapseltaan. Veljelle sen sijaan on kirjoitettu katkerammin albumin päättävässä kappaleessa ”Ariel”.
Oikeastaan ensimmäisen kappaleen otsikko, tunnustus, sopisi yhtä hyvin useampaan albumin kappaleista. Lähes jokaisessa kuulijalle tihkuu jokin henkilökohtaiselta kuulostava, ei tiedonjyvä, mutta melkein sitäkin informatiivisempi pieni sielunpurkaus.
Kappaleet ovat niin kiinni toisissaan, että ne ikään kuin sulautuvat toisiinsa. Kun ”Clausissa” lauletaan ensin: ”sä saat nähdä ainoastaan / varjojen taa / kukaan, ennen sua oikeastaan / ei olekaan”, seuraava kappale ”Juuret” jatkaa paljastaen ja omaa sisintä tutkien: ”olen sisältäni ruma / ja salaan sen / pelkään olevani turha / jos näytän sen”.
Yksi levyn salaperäisimmiksi jäävistä kappaleista on ”Aila”. Niin surumielisen kaihoisa kuin albumi kokonaisuudessaan onkaan, upottaa ”Aila” kuulijan muihin kappaleisiin nähden vieläkin syvemmälle. On kuin laulu olisi kirjoitettu muistoksi siinä nimetylle henkilölle, jonka elinaikaan puhuja toivoisi pääsevänsä kurkistamaan: ”onhan mun varmasti / pääsy sun aikaasi // vastaus ilmaan jää / toivossa tärkeää // olla, kun ei, tiedä mitään ei”. Siksipä kappaletta seuraava ”Teko” on kuin uusi herääminen.
Tehty mikä on
Ei voi jäädä katsomaan
Ei taakse haikailemaan
Mä peilini rikoin ja lähdin
Tehty mikä on
On käynyt tää ennenkin
Myös muualla, muillekin
En ajatellutkaan et ois helppoo
Pystyy näkemään
Hyvää jo itsessään
Nää päätökset virkistää
Olin miettinyt liian kauan
Keskeiset säkeet ovat nämä: ”pystyy näkemään / hyvää jo itsessään”. Tunnustuksen ja anteeksi anelun kohde ei välttämättä ole kukaan muu kuin puhuja itse. Säkeet kertosäkeessä puhuvat villistä vapaudesta: ”Olen kuumeessa taian / vapauden, vaaran / kuinkahan kauan / jaksan juosta näillä mailla / peurojen lailla.” Peurathan ovat laumaeläimiä, eikös?
Karinan 2 on kenties albumi ihmis- ja perhesuhteista, mutta vielä enemmän oman itsen tutkiskelusta ja vertailusta muihin läheisiin ja perheeseen. Se on tunnustus ja paljastus itselle.
Albumien sanoituksia yhdistää rohkeus olla oma itsensä. Jos Lyytin levyllä valta astuu esiin ylitsepursuavana ja riehakkaana voimaantumisena, on Karinan vahvuus ja voima oman itsen tunnistamisessa muissa, selvänäkemisessä, paljaana olemisen pelottomuudessa, kaikessa siinä mikä tekee vahvaksi, tappamatta.
