Tänään on satanut lunta, ja se tekee minut levottomaksi. Toisaalta, jos sataisi räntää tai vettä, ropina kuulostaisi sekin hätäsignaalilta, varoitusääneltä, ja estäisi rentoutumasta, keskittymästä vaikka sitten tämän kirjoittamiseen. Sää ei pysy enää taustalla, kirjoittamiseni olosuhteena, vaan tunkeutuu etualalle. Lumi tekee levottomaksi, koska se tulee ja menee. Tammikuussa Helsingin nurmet viheriöivät, nyt helmikuussa maassa on paksu lumipeite. Onko huomenna? Entä miltä talvi ylihuomenna näyttää?
Suomessa ilmastonmuutos tarkoittaa erityisesti lämpeneviä talvia. Lumen epävarmuus, sen ajoittainen liioiteltu runsaus ja toisaalta sen puute ovat muutoksen näkyviä merkkejä. Mutta kieltä meillä ei tälle muutokselle oikein ole: kun lunta tulee, kansakuntamme huokaa kollektiivisesti helpotuksesta. Tämän me osaamme. Sukset esiin, aurauskalusto teille, taas päästään sadattelemaan talvikunnossapitoa: tästä osaamme puhua. Mutta kuinka puhua siitä, mitä tapahtuu näiden tunnistettavien hetkien välillä?
Vedän tällä hetkellä Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Pohjoista luontoa kuvittelemassa, jossa oma osuuteni käsittelee juuri lumen ja jään kuvauksia nykykirjallisuudessa ja 1950-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa. Aiemmin olen tutkinut myös 1900-luvun alun lumikuvauksia. Näissä ajanjaksoissa on kiinnostavia eroja ja jatkuvuuksia: 1900-luvun alun kirjallisuus tallentaa erityisesti lumeen sopeutumisen kulttuuria. Talvella lumi mahdollistaa isot metsätyömaat, keväällä sulavedet kuljettavat tukit ja uittomiehet sisämaasta rannikoille. Hallan merkkejä ja maata on osattava lukea, jotta selviytyminen on ylipäänsä mahdollista.
1900-luvun alun kirjallisuudessa näkyy sekä nationalistinen halu ihailla koskematonta luontoa ja kiinnittää siihen nationalistisia merkityksiä että ajatus siitä, että koko maailma on raaka-ainetta ihmisen käyttöön. Jo 1900-luvun alussa alkaa kuitenkin hahmottua myös se, että kylmyyden haltuunotto on yksi keskeisimmistä modernisaation projekteista. 1800-luvun lopulla Suomi sai ensimmäiset jäänmurtajat ja koko maan talvieristys päättyi. Kylmiä asioita aletaan lämmittää, lämpimiä jäähdyttää.
1950-luvun kirjallisuudessa kylmyys ei enää aseta ehdottomia rajoja olemiselle. Kirjallisuuden keskeiset tarinat käsittelevät ihan muuta, vuodenajat vaihtuvat taustalla. Toisaalta vuosikymmenen kirjallisuudessa näkyy myös uudenlainen, nautiskeleva suhde kylmyyteen. Lappiin aletaan tehdä ryhmämatkojakin, joilla hiihdetään ja nautitaan tunturimaisemista. 1950-luku on kiinnostava tutkimuksen näkökulmasta, sillä tuota toisen maailmansodan jälkeistä vuosikymmentä pidetään yleisesti antroposeenin ajan alkuna. Kiihtyvä väestönkasvu ja teollisuustuotanto luovat pohjaa niille talville, joita elämme nyt. Suureksi kiihdytykseksi kutsutun kehityksen jäljet eivät vielä kuitenkaan näy kovin selvästi. Luonto näyttää vielä loputtomien resurssien varastolta, kuten 1900-luvun alussa.
Ajattelen, että meidän kielemme, se, jolla osaamme puhua talvesta, on pitkälti tuota antroposeenin alun kieltä. Uudet sanat ja kertomukset, jotka tavoittaisivat talven sellaisena kuin se on nyt, ovat vasta muotoutumassa. (Onko talvi tätä lukiessa samanlainen kuin se oli kirjoittaessa? Tuskin, ja tämä on oleellista.) Nykykirjallisuus on kiinnostavaa siksi, että jos uutta kieltä ja uusia tarinoita, uusia kytköksiä kielen sanojen välille jossain syntyy, kirjallisuus on aika hyvä paikka etsiä. Viime viikkoina erityisesti tämä dialogin pätkä Leea ja Klaus Klemolan näytelmästä Arktiset leikit (2019) on resonoinut tutkijan kammiossani:
MARJA-TERTTU: Kyllä minä sen tiiän ettei sitä Golf-virtaa voi pysäyttää. Mutta oishan se nyt kiva jos joku olis ees yrittäny.
PIANO: Niin.
MARJA-TERTTU: Nii ne vain jäätiköt sulaa ja ihimiset muuttuu.
Teksti: Elsi Hyttinen
