Manner lukee salaa karttakirjoja askarteluvälinevarastossa. Hän piirtää kirjojen sivuilta hohkaavia mannerlaattojen hentoja viivoja ensin mielensä karkealle pohjalle ja sitten Laavaprinsessan hehkuvalle iholle. Niin monia asioita teemme salaa. Salaa kasvatamme sisällämme avaria maailmoja, hullun toiveikkaita, versomme uusia kukkia. Välillä nämä sisäiset maailmamme kuitenkin rönsyilevät ulos, puskevat otsasuonten alta. Näissä maailmoissamme meillä on jo tarpeeksi kannateltavaa, hauraita kuviteltuja elämiä hengitettävänä, kukkaköynnöksia kietoutumassa keuhkojen ympärille. Pidämme sisällämme kuihtuvat, haurastuvat maailmamme väkisin elossa, piirrämme niiden kuvia ihoillemme, vanhojen maalausten pölypinnoille. Niinpä unohdamme ne, jotka eivät jaksa enää öisin jäytää hampaillaan pakotietä, ne jotka vielä hengittävät, ne, jotka meidän tulisi pelastaa.
Manner ja Laavaprinsessa sitovat itsensä kiinni niihin puihin, joita ei kukaan vielä uhkaa, jotka saavat vielä kasvaa itkettävän vapaina. Heillä on sanat, muttei vielä rohkeutta. Laavaprinsessa kuvittelee vapauttavansa jokaisen kuolemanpelon syövyttämän teuraseläimen, jonka rääkynästä kuulee, että se tietää jo. Jokaisen pienen lihanyytin, jota kukaan ei ollut onnistunut suojelemaan julmuudelta, silittämään pois ajatusten rupia, auttanut ottamaan juoksuaskelia, kirmaamaan taas ruohossa, jonka päältä huurrekerros juuri sulaa. Näin on Laavaprinsessan öisen lämpimissä kuvitelmissa, kunnes unen rihmat sotkevat kuvitelmat unitajunnaksi.
Simpukoista Manner ja Laavaprinsessa kuuntelevat iltasaduksi menneitä kuohuja, kun Luontoäiti peittelee heidät hellästi unille. Luontoäidillä on nokihippukeuhkot ja vereen tahriutuneet hiusten suomut. Manner ja Laavaprinsessa eivät osaa pitää turvassa Luontoäidin rakkaita lapsia, edes niitä pikkuisia, jotka eivät vielä tiedä, miten paeta, paeta niitä, ketkä haluavat viiltää pikkuisten kurkun auki, tuoretta verta sormilleen. Unen rihmat vievät muassaan Mantereen ja Laavaprinsessan, levittäytyvät heidän ympärilleen merileväksi, niin kuin hiusten taimet levittäytyvät vedessä kelluessa. Luontoäiti katsoo Mannerta ja Laavaprinsessaa näiden nuokkuessa, ja näkee heidän kuvitelmansa satujen sankaruudesta.
Välillä Luontoäiti rakastuu sellaisiin ihmisiin, jotka tekevät hänelle pahaa, vähitellen riuduttavat häntä, katkovat huvikseen kengänkärjillään kastematoja, puhaltavat myrkkysavua huultensa välistä Luontoäidin keuhkoihin. Mutta Luontoäiti näkee rakastettujensa salaiset hauraat kohdat, joita ei ole koskaan kosketettu, näkee niiden salaa haudotut toiveet sammalmatoilla nukkumisesta ja ylikypsien marjojen ahmimisesta, huultenympärykset marjoista tursunnutta mehua tulvillaan. Näitä hauraita kohtia Luontoäiti tahtoo vaalia, ja ne huomatessaan hän kasvattaa välillä rakastettujensa ympäriltä ruohon kasvamaan napaan asti, pyytää puita kertomaan rakastetuilleen salaisuuksia, jotka vain puut ovat kuulleet, kertomaan jonkun toisen haaveista, jotka ovat murskautuneet.
Laavaprinsessalla ja Mantereella on vielä kimallus, vielä heillä on hullun toiveikkaat maailmat sisällään kasvamassa. Sormissaan he kantavat haikeasti hymyilevän Luontoäidin hentoja toiveita, kun Luontoäiti solmii verille raavituin sormin heidän hiuksiinsa kukkakedon, toivon kedon. Laavaprinsessa ja Manner uskovat, että vielä jokin päivä heidän kuvitelmansa käyvät toteen, että heistä tulee satujen sankareita, eikä vain multaa keuhkoissa.
Hitaasti mannerlaatat pyristelevät irti toisistaan. Muistaisivatko ne enää vuosien päästä, että joskus niissä on palanut samojen tulikärpästen valo, että samat jalkapohjat ovat juosseet niiden ihoilla. Mannerlaattojen huokoset ovat kuulleet samat salaisuudet, niiltä, joiden kimallus on viety, niiltä, joiden sanat ovat tyrehtyneet, mullaksi keuhkoihin.
Teksti: Suvi Nykänen
Kuva: Unsplash
